Arkistojen aarteita, osa 4

Tajusin juuri, että mulla on vielä vähän blogissa julkaisemattomia arkistojen aarteita!

Tämänkertainen olikin melkoinen helmi. Meinasi kyllä päästä ilolirkka housuun, kun SDP:n vuoden 1937 eduskuntaryhmän pöytäkirjoista löytyi kirje legendaariselta Matti Klemettilältä. Kirje (ja Wikipedia-artikkeli, jos ei hahmo ole tuttu) puhunee puolestaan. (Alleviivaukset kuten kirjeessä, ilmeisesti SDP:n eduskuntaryhmässä tehtyjä.)

”Tasavallan presidentinvaalin Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä. Helsinki.

Pyydän kunnioittavimmin saattaa Arvoisan Valitsijamiesryhmän tietoon, että minä allekirjoittanut Klemettilä olen halukas asettumaan tasavallan presidenttiehdokkaaksi maanantaina 15/2 tapahtuvassa presidentinvaalissa.
    Olen suomalainen vasemmistoporvarillinen, lähellä sosiaalidemokratiaa ja ymmärtäväisellä kannalla myös maamme ruotsalaista väestöä kohtaan. Tästä syystä olen saavuttanut huomiota kaikissa puolueissa ja laajat kansankerrokset ovat valmiita kannattamaan minun presidenttiehdokkuuttani. Erikoisesti voin odottaa kannatusta työväestön ja ruotsalaisten taholta. Olen aina osoittanut suurissa pääkysymyksissä laajanäköistä valtiomieskykyä, mikä kuitenkin nyt vasta tasavallan presidentiksi noustuani, jos valituksi tulisin, pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
    Toivon, että Arvoisa Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä ottaisi tarjoutumiseni suosiollisesti huomioon ja päättäisi huomisessa presidentinvaalissa äänestää minua. Tasavallan presidenttinä uskoisin varmasti tulevani olemaan hyödyksi kaikelle kansalle ja kunniaksi koko Suomen maalle.

Korkeimmalla Kunnioituksella
Matti Klemettilä

Kirkkonummi, (Helsinki),
14 p. helmikuuta 1937.”

Pöytäkirjan merkintä aiheesta: ”Puheenjohtaja ilmoitti, että Matti Klemettilä on lähettänyt valitsijamiesryhmällemme kirjelmän, lukien samalla siitä eräitä kohtia. […] Kirjelmä herätti naurua, eikä antanut aihetta enempään.”

Pee niinkuin perustulo!

Perustulo on taas tapetilla! Sekös riemastuttaa allekirjoittanutta, joka on jokseenkin vankkumaton perustulon kannattaja. 1.2. aletaan kerätä nimiä perustulo-kansalaisaloitteeseen. Aloitteessa on omat puutteensa, mutta aion kyllä itse allekirjoittaa.

Olli Kärkkäinen julkaisi blogissaan analyysin perustulon vaikutuksista. Kärkkäisen ydinargumentti on, etteivät byrokratia tai kannustinloukut häviä perustulon myötä, sillä perustulon rinnalle jätettävät etuudet pitävät huolen niiden säilymisestä. Kärkkäinen on aivan oikeassa.

Perustulon rinnalle jätettävien tukien vaikutuksista ja asemasta on ollut harmillisen vähän keskustelua, vaikka se on vähintään yhtä olennaista kuin itse perustulo – muodostaisivathan ne yhdessä koko Suomen sosiaaliturvakokonaisuuden.

Mielestäni toimeentulotuessa on hyvä rakenteellinen jako, vaikka se tukimuotona onkin parjattu, usein syystäkin. Se koostuu perusosasta, jolla tulisi kustantaa välttämättömimmät elinkustannukset, ja lisäosasta, jolla tarvittaessa kustannetaan esimerkiksi asumismenoja, lääkemenoja, sähkölaskua ja kotivakuutusta ym.

Toimeentulotuen perusosahan muuttuisi täysin tarpeettomaksi perustulon myötä. Jäljelle siis jäisi toimeentulotuen osalta lisäosa, jonka tulisi toimia viime käden tukimuotona, jos ei ole oikeutettu enää mihinkään muihin tukiin, kuten asumistukeen, tai jos tulot kaikkine tukineenkin jäävät alle laskennallisen minimitulon. Eli mihin toimeentulo on alun perin tarkoitettukin.

Ensisijaisempia tukia perustulon lisäksi mielestäni tulisi olla asumistuki, joka voisi määräytyä kutakuinkin samoin periaattein kuin nykyäänkin. (Ei jooko nyt yksinkertaisuuden vuoksi sotketa tähän keskusteluun asumistuen vääristävää vaikutusta asuntojen vuokra- ja hintatasoon.) Asumistuki maksettaisiin oletusarvoisesti tulonsiirtona, mutta tapauksesta riippuen maksamista suoraan vuokranantajallekin kannattaisi pitää vaihtoehtona. Lisäksi säilytettäisiin lapsilisät, mahdolliset muut vanhemmuuteen liittyvät korotukset/lisät sekä tarvekohtaiset ja kohdennetut tuet (esim. sairauden tai vanhuuden kustannuksia tasaamaan, kuten takuueläke). Myös ansiosidonnainen sosiaaliturva säilyisi.

On tietysti selvää, että näiden tukimuotojen osalta byrokratia ei häviäisi kokonaan. Byrokratia kevenisi merkittävästi tai jopa minimoituisi ensisijaisesti niiden tukimuotojen osalta, joita perustulo korvaisi, eli perusturvaetuudet (opintotuki, toimeentulotuen perusosa, eläkkeet (työkyvyttömyys- ja kansaneläke), työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha…). Ei tuo lista minusta mitenkään mitätön ole, vaikka osa tuista ja niiden mukana tuleva byrokratia säilyisikin.

Sen lisäksi, että on tärkeää kartoittaa, mitkä tukimuodot tulisi säilyttää, on vähintään yhtä tärkeää tutkia, miten tulot vaikuttavat niihin – ja toisinpäin. En itse ole ihan niin skeptinen kuin Olli Kärkkäinen, sillä mielestäni tuet eivät ole rakenteeltaan kiveen hakattuja, vaan niitä on mahdollista muuttaa. Niiden muuttaminen itse asiassa olisi välttämätöntä, jotta vältettäisiin Kärkkäisen kuvailemia kannustinloukkuja.

Ongelmanahan nykyisellään on, että tulot leikkaavat tukia hyvin nopeasti, jolloin efektiivinen marginaaliveroprosentti nousee kohtuuttoman korkeaksi. Eli suomeksi tulot leikkaavat tukia niin paljon, että käteen jää yhteensä saman verran tai jopa vähemmän kuin ennen tulonnousua. Usealle opiskelijalle tämä on tuttua: tulorajat saavat ylittyä enintään 220 eurolla, joten jos tienaa 230 euroa liikaa, menettää yhden kuukauden opintotuen (n. 500 €), eli yhteenlasketut (brutto)tulot laskevat 270 euroa.

Jos tähän ei puututa mitenkään, ongelmahan tietysti säilyy entisellään – olkoonkin, että hieman pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Kärkkäinen on siis aivan oikeassa siinä, että perustulo ei yksinään poista kannustinloukkuja. Oikea ratkaisu ei mielestäni kuitenkaan ole todeta, että perustulo on turha asia, vaan puuttua siihen, miten tulot vaikuttavat tukiin. Tai vähintäänkin ottaa asia tuumailun kohteeksi.

Ratkaisunhan ei edes sinänsä tarvitse perusperiaatteeltaan olla kovinkaan monimutkainen, toisin kuin nykyiset porrastetut ja kerrasta poikki -tulorajat, jotka edellyttävät kyttäämistä ja laskeskelua kaikilta osapuolilta. Nähdäkseni kaikkein järkevin ja selkein olisi jonkinlainen prosentuaalinen suhde, esimerkiksi niin, että jokaista ansaittua euroa kohden tukieuro leikkautuu vaikkapa 60 prosentilla (tämä tarkka taso tulisi tietenkin laskea erikseen, oma asiantuntemukseni ei todellakaan riitä sitä arvioimaan). Tuki siis pienenee, mutta siitä jää kuitenkin vielä jotakin käteen tulojen noustua, ja kokonaisuutena tulot kasvavat. Jos siis esimerkiksi saa asumistukea 500 euroa ja saa keikkaduunista 250 euroa, tuki vähenee 250*0,6=150 eurolla. Tukea siis saa 350 euroa ja sen päälle 250 euron liksan, joten yhteensä tulot nousevat 600 euroon.

Tämä olisi helposti laskettavissa ja johdonmukaisuudessaan hyvin läpinäkyvä, ja ehkä optimistisesti voisi jopa ajatella tämän keventävän byrokratiaa. Tämäntyyppistä järjestelmää sosiaalityöntekijät jopa saattaisivat puoltaa, sillä se asettaisi selkeät toimintaperiaatteet ja vähentäisi henkilökohtaisen arvioinnin perusteella tehtäviä päätöksiä, mikä puolestaan pienentäisi epäammattimaisen ratkaisunteon riskiä. (Ks. esim. De Wispelaere, Jurgen & Stirton, Lindsay: The Many Faces of Universal Basic Income. The Political Quarterly, Vol. 75, No. 3, July–September 2004, 269.)

Käytännössä tämä ei toki olisi aivan näin kaunista, sillä kuukausittain näitä ei voitaisi seurata, vaan vuosittain verotietojen selviämisen yhteydessä. Lisäksi täytyisi miettiä eri tukien suhdetta ja vaikutusta toisiinsa (nythän esimerkiksi takuueläke leikkaa asumistukea) samoin kuin tulojen kasvun vaikutusta silloin, kun henkilö saa montaa eri tukea. Perusperiaate olisi kuitenkin huomattavasti parempi kuin nykyinen, väitän ma.

Tähän kohtaan on ehkä hyvä lisätä disclaimer, että nämä eivät todellakaan ole mitään perusteellisia tai ammattimaisia laskelmia ja hahmotelmia, vaan ainoastaan omia ajatuksiani aiheen ympäriltä. Mutta ehkäpä perustulokeskustelu olisi oiva tilaisuus ottaa tämäkin pulma purtavaksi, ja ehkä jopa asiantuntijoiden suurennuslasin alle?

Tuomion hetket

Kuten aikaisemmassa postauksessa paljastin, tänään on se suuri ja uljas päivä, kun saan gradulausunnon (ja jätän tutkintopyynnön).

Arvosanan sain tosin tietää jo eilen. Sieltä napsahti magna, mihin olen suoraan sanottuna aika pettynyt. Odotin/toivoin tällä työmäärällä ja panostuksella eximiaa. Toimistosihteeri kyllä onnitteli sähköpostissa saatesanoin ”tällä maisteritasolla se on todella hyvä!”, ja myös opintosihteeri onnitteli lämpimästi tänään lausuntoa noutaessani. En sitten tiedä, onko nyt ollut jotenkin erityisen kova taso, jolloin Gauss is a bitch, mutta noh... En kyllä ainakaan toistaiseksi osaa olla tuohon tyytyväinen.

Omassa päässäni magna ei käänny muuksi kuin keskinkertaiseksi (mitä se toki onkin). Joo joo, tiedän että se on ihan hyvä arvosana ja jatko-opintokelpoinen ja ylisuorittajan puhetta ja blaa blaa Afrikan lapset näkee nälkää, mutta ei se kyllä nyt lohduta. Olen tottunut siihen, että pärjään hyvin sellaisissa asioissa, joihin todella päätän satsata, ja tähän graduun totisesti pistin paljon paukkuja. Onkin nyt vähän vaikea niellä, että tällä panostuksella en yllä kuin keskinkertaiseen suoritukseen, kun olisi tähänastisen eloni tärkein näytön paikka. Jos en olisi jo ehtinyt haaveilla jatko-opinnoista ja tutkijan urasta, ei tällä olisi oikeastaan mitään merkitystä, mutta kun olin niin äh. Kyllähän tämä pistää kyseenalaistamaan omia edellytyksiä alalle – en halua olla ammatissani ”ihan jees” ja kolmastoista tusinassa, vaan oikeasti hyvä. Toinen kyseenalaistamisen paikka on tietysti oman osaamisen arvioiminen, joka selvästi meni metsään. Ei nyt ihan täydellisesti, mutta aika ratkaisevasti kuitenkin. Tuntuu, että mitä enemmän ikää karttuu, sen enemmän tulee huteja tällä saralla. Eikö itsetuntemuksen pitäisi iän myötä lisääntyä...?

Tänään sain tosiaan ihan sen varsinaisen lausunnonkin hyppysiini, ja kyllähän tuo arvostelu vähän avasi asiaa ja on järkeenkäypä, vaikka kirpaiseekin. Suurin kompastuskivi oli gradun laajuus (minkä uumoilinkin saattavan koitua kohtalokseni) – kuulemma siitä paketista olisi saanut ”kolme, neljä” gradua. Idea ja yritys hyvä, mutta niin ison kokonaisuuden hallinta osoittautuikin sitten turhan isoksi haasteeksi, mikä näkyi kriittisin paikoin laadussa. Toisaalta jos olisin keskittynyt johonkin pienempään osioon/aikakauteen, olisi pitänyt valita jo kokonaan toinen tutkimuskysymys ja näkökulma.

Eli suomeksi: liian iso pala purtavaksi, ja metsään mentiin heti alkumetreillä, heh. Tietty näin jälkikäteen ajateltuna olisin mieluusti keltanokkana ottanut jo tutkimuskysymyksen ja -suunnitelman hahmotteluvaiheessa ohjaajalta vastaan varoituksen siitä, että aihe on liian laaja. Mitään sellaista ei kuitenkaan tullut, joten kävin pirtein mielin työhön käsiksi. Toteuttamisen haasteellisuus kävikin sitten ilmi oikeastaan siinä vaiheessa, kun oli jo myöhäistä. (Viimeistään nyt, kun gradu on jo arvosteltu.) No, loppujen lopuksi kyse on kuitenkin omasta päätöksestäni, joten ei auta kuin katsoa peiliin – olisi varmaan pitänyt tajuta itsekin, että nyt on aika iso urakka edessä. Vaan eipä tässä auta enää jossitella, rakentavinta olisi tässä vaiheessa pohtia virheitä ja ottaa niistä oppia.

Ihan vielä en kylläkään saa revittyä itsestäni niin kypsää ja rakentavaa suhtautumista asiaan. Ajattelin, että olisin yön yli nukuttuani jo vähän paremmilla mielin asian kanssa, mutta täytynee antaa vähän enemmän aikaa asian sulatteluun (no, ehkä 2,5 tunnin yöunet eivät myöskään mitenkään mahdottomasti mielialaa piristä noin lähtökohtaisesti). Juuri nyt on lähinnä sellainen olo, että pitää todella miettiä, mitä haluan uraltani ja mitä haluan tehdä ammatikseni joskus tulevaisuudessa. Mikä on vähän haasteellista, kun en ainakaan nyt juuri luota omaan arviointikykyyni. Mutta eiköhän se tässä ajan myötä selkene, ei onneksi ole pakko tehdä mitään päätöksiä tällä sekunnilla, ja työrintamalla on asiat kuitenkin hyvin – mitään henkilökohtaista maailmanloppua ei siis kuitenkaan ole nähtävissä.

Mutta no, yritän psyykata itseäni, että 5/7 ei ole huono arvosana, ja onpahan tässä nyt sitten varoitusviittoja väikkärin tielle, jos sille päätän lähteä. Ja hei, siitähän ei pääse yli eikä ympäri, että kohta olen VTM! Tänään jätin tutkintopyynnön ja 30.1. saan paperit kouraan. Onhan siinä jo iloitsemisen aihetta!