torstai 17. toukokuuta 2012

Lähteiden löytämisestä, käytöstä ja lähestymisestä, osa 1

En tiedä mitä muissa yliopistoissa tai edes Helsingin yliopiston muissa historia-aineissa kerrotaan lähteistä ja niiden käytöstä, mutta ainakin HY:n yhteiskuntahistorian opiskelijoita ei mielestäni liiemmin evästetä tutkijan konkreettiseen työhön, eli lähteiden löytämiseen ja käyttöön tutkimuksen perustana. Ajattelinpa siis kirjoittaa siitä pari sanasta, jos vaikka hyvällä tuurilla säästäisin joltakulta sen yrityksen ja erehdyksen vaivan, jonka itse olen toistaiseksi nähnyt.

Aloitan kuitenkin siitä, mikä mielestäni meille on opetuksessa saatu hyvin jakeluun, eli lähteiden luonne ja rooli. Lähteet voidaan jakaa kahteen ryhmään: primääri- eli alkuperäislähteisiin ja sekundääri- eli toissijaisiin lähteisiin. Äkkipäätä voisi ajatella, että alkuperäislähteitä ovat mahdollisimman "käpälöimättömät" lähteet, eli esimerkiksi erilaiset asiakirjat, kirjeet, tiedotteet ja julistukset jne., ja toissijaisia sellaisia, jotka ovat käyttäneet näitä alkuperäislähteitä lähteinään. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan riippuu täysin tutkimuskohteesta, mikä lähteen luonne on. Jos tutkitaan vaikkapa Saksan ja Suomen partiojärjestöjen suhteita 1960-luvuilla, alkuperäislähteinä tulisi käyttää em. järjestöjen omien arkistojen aineistoja, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjoitus aiheesta on toissijainen lähde. Vaan jos tutkitaan, miten Suomen lehdistö on uutisoinut Saksan ja Suomen partiojärjestöjen suhteista, sanomalehdet ovat alkuperäislähteitä. Selkeää!

Lähteiden rooli tutkijalle ja aikalaisille on täysin eri, ja tämä on erittäin tärkeää pitää mielessä. Metodikurssilla puhuttiin hienosti, miten lähde on jälki jostain, ja jäljestä tulee lähde vasta sitten, kun tutkija käyttää sitä lähteenä. Vaikka tämä kuulostaa joltain lapsille suunnatulta Hannu & Kerttu -henkiseltä pseudoteorialta, siinä tiivistyy se kaikki. Aineistoa – oli se sitten kirje, sanomalehtiuutinen tai julkishallinnon asiakirja – ei tuoteta historiantutkijoiden lähteeksi, vaan alkuperäistä tarkoitustaan varten (mistä se sitten myöhemmin on jälki). Tämä siis merkitsee myös sitä, että aineistosta itsestään ei lähtökohtaisesti löydä viitteitä laajemmasta kontekstista, sillä se on aineiston tuottajille ja mahdollisille vastaanottajille itsestään selvä. Siksi tutkijalla on vastuu perehtyä aikalaiskontekstiin mahdollisimman hyvin, että hän ymmärtää varmasti, mistä (kaikesta) lähteessä on kyse, eikä tulkitse sitä väärin.

Siksi olen itse päätynyt siihen, että perehdyn alkuperäisaineistoon vasta viimeiseksi ja tutustun ensin tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun toissijaiseen aineistoon. Luulin, että minulla on tässä vähän nurinkurinen ote ottaessani käsittelyyn tärkeimmän aineistoni vasta viimeisenä, jolloin en välttämättä lähesty niitä "tyhjällä mielellä". Pieneksi yllätyksekseni sain tästä kuitenkin kiitosta THPTS:n seminaarissa, sillä kuulemma usein opiskelijat ryntäävät ensimmäiseksi alkuperäisaineiston kimppuun, eivätkä oikeastaan tiedä mitä siitä etsivät tai mitä sillä tekisivät. Muistaakseni vähän samalla tavalla tein itsekin kandin kanssa, mutta näköjään tämä nykyinen tapani on ihan suosittelemisen arvoinen.

Lopettelen osan 1 tähän ja jatkan seuraavassa osassa siitä, mistä niitä lähteitä sitten löytää ja miten niitä käytetään (lähinnä oman aiheeni näkökulmasta). Jätän teidät odottamaan jännityksellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti