lauantai 11. helmikuuta 2012

Historioitsijan liikkumavarasta

Tutkimussuunnitelman metodiosiota kirjoittaessani herkistyin pohtimaan historiantutkijan roolia tänä päivänä. Kopioin tekstin tännekin.

Historiateoriaa tai historiantutkimuksen metodioppaita lukiessa tulee herkästi tunne, että historioitsijan työhön liittyy lähinnä rajoitteita. On sanouduttu irti historismin paradigmasta, jonka mukaan tutkijan tulee sammuttaa itsensä ja antaa alkuperäislähteiden puhua puolestaan. Lähteitään ei sopinut tulkita eikä niitä saanut lähestyä mielessä jokin tietty tutkimuskysymys tai näkökulma, vaan historioitsijan tuli välittää vain mitä kronologia ja lähteet itse kertoivat ja selittivät.

Nykyään ei enää ylläpidetä historioitsijan itsensä sammuttamisen vaatimusta, vaan tunnustetaan sen inhimillinen mahdottomuus. Historiantutkijatkin ovat ihmisiä ja sitä kautta myös väistämättä välittävät lähteistään oman henkilökohtaisen tulkintansa. Tämän tunnustamisesta huolimatta ei kuitenkaan ole suotavaa tulkita lähteitä liikaa, vaan niille ja historiallisille toimijoille on tehtävä kunniaa pyrkimällä välttämään jälkiviisautta – näkökulmat ja henkilökohtaiset lähtökohdat sallittakoon, mutta menneisyyden tarkastelu nykypäivän ”tirkistysaukosta” ei ole sallittua. Tässä suhteessa tutkijan siis tavallaan yhä tulee sammuttaa itsensä: hänen tulee pyrkiä ymmärtämään menneisyyden tapahtumat ikään kuin hän ei tietäisi niitä seuraavia tapahtumia, jotka hän kuitenkin todellisuudessa tietää. Jorma Kalela on muotoillut tämän teoksessa Historiantutkimus ja historia niin, että historiantutkijan tulisi lähestyä tutkimusaihettaan kuin vierasta kulttuuria.

Tämän päivän historioitsijalle on siis sallittua muodostaa ja valita oma näkökulma. Ei olekaan enää olemassa vain yhtä historiaa, vaan niin kutsutut uudet historiat (kuten mikrohistoria, sukupuolihistoria, siirtomaahistoria jne.) ovat vakiinnuttaneet tieteellisen asemansa, ja ”voittajien historia” on yleisesti vieroksuttua. Tästäkään huolimatta ei edelleenkään ole suotavaa jossitella, samalla kun determinismi ja teleologiakin ovat historioitsijan helmasyntejä. Pitää siis tiedostaa muukin kuin vain tapahtunut menneisyys, mutta sen tutkimista ei kuitenkaan pidetä järin tieteellisenä lähestymistapana.

Historiateoriassa esiintyy myös ristiriita yleisen teorian ja empirian välillä. Yleisen teorian vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että yleiset teoriat jäsentävät menneisyyttä väkivaltaisesti jättämättä sijaa tapauskohtaisemmalle kehitykselle ja tarkastelulle. Empiirisen tutkimuksen vastustajat puolestaan näkevät tapauskohtaisen tutkimuksen johtavan fragmentoituneisuuteen, jossa laajempi konteksti hukkuu yksittäistapausten mereen.

Näennäisesti nykypäivän historioitsijalla on vapaammat kädet kuin rankelaisen historismin toteuttajilla, mutta onko liikkumavaraa kuitenkaan todellisuudessa mainittavasti enemmän, vai onko se vain siirtynyt hieman eri alueelle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti