lauantai 18. helmikuuta 2012

Historiasta ja todellisuudesta – minun todellisuudessani

Omaa historioitsijan identiteettiäni (?) pohtiessani ja muodostaessani olen miettinyt, mikä minua oikeastaan historiassa kiehtoo. Olen päätynyt huomaamaan, että asia palautuu aikoihin jo kauan ennen kuin osasin edes arvata, että päädyn/hakeudun historia-alalle. Olen ollut (valtio-opin lehtori Kari Paakkunaisen sanavarastoon kajotakseni) fascinoitunut todellisuuden konseptista jo lukiossa, ja se on osaltaan johdattanut minut alalle, joka ei oikeastaan muuta käsittelekään.

Tämä pohdinta on oikeastaan jatkumoa aiemmalle tekstille historioitsijan liikkumavarasta. Ko. tekstissä mainitun lisäksi historioitsijan tulee myös tiedostaa oma sosiokulttuurinen ympäristönsä ja sen sisään rakennetut ja annettuna otetut merkitykset, jotka saattavat erota merkittävästikin aiempien aikojen merkityksistä. Vaikkei puhutakaan itsensä sammuttamisesta, tämä oman ympäristönsä ja omien lähtökohtiensa tiedostaminen pitää sisällään myös eräänlaisen pyrkimyksen osata tiedostamisen kautta irtautua niistä ja pyrkimyksen ymmärtää toisia, historiallisia ympäristöjä. Viittasin aiemmin Jorma Kalelan analogiaan vieraasta kulttuurista, kun historioitsijan tulee "unohtaa" jotakin mennyttä tapahtumaa tai ajankohtaa seuranneet tapahtumat, vaikka todellisuudessa tietääkin ne. Sen lisäksi vieraan kulttuurin lähestymistapaan kuuluu myös sosiokulttuurinen tietoisuus.

Markku Hyrkkänen puolestaan pohtii aihetta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen teoretisoinnin kautta teoksessa Aatehistorian mieli. (On muuten todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja, suosittelen lämpimästi.) Maailmankuvaan kuuluu sekä reflektoituja että reflektoimattomia oletuksia ja katsomuksia maailmasta. "Maailmankuvat sisältävät toisin sanoen sekä 'vaieten omaksuttuja yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja käsitteellisiä edellytyksiä' että tietoista 'pyrkimystä todellisuusnäkemysten systematisointiin'." (s. 105) "Miten sitten maailmankatsomus 'mahtuu' tähän maailmankuvan määrittelyyn? [Juha] Manninen määritteli vuonna 1977 maailmankatsomuksen eräänlaiseksi henkiseksi toiminnaksi, maailmankuvan reflektoiduksi ulottuvuudeksi. Maailmankatsomus edellyttää luojiltaan ja omaksujiltaan 'poikkeuksellista henkistä aktiivisuutta, pyrkimystä todellisuusnäkemysten systematisointiin'. Kun ihminen pohtii systemaattisesti ja tietoisesti maailmankuvaansa kuuluvia 'todellisuusnäkemyksiä', on tuloksena maailmankatsomus." (s. 109)

Oli hykerryttävää lukea Hyrkkäsen teosta, jossa hän kirjoittaa oikeastaan hyvin pitkälti omia, jo vuosia sitten alkaneita pohdintojani. Maailmankuvan ja maailmankatsomuksen käsitteiden sijasta olen kylläkin käyttänyt sanaa todellisuus. Jokaisella ihmisellä on oma todellisuutensa, sekä henkilökohtaisesti että omassa sosiokulttuurisessa ympäristössään. Minua itseäni kiehtoo historiassa pyrkimys ymmärtämiseen: haluan ymmärtää, miksi asiat ovat tapahtuneet kuten ovat; haluan ymmärtää muita todellisuuksia. Oman ja muiden todellisuuksien ymmärtämisessä on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen ero ja rajoite, jonka puolivahingossa onnistuin pukemaan sanoiksi erään Berliinin yössä käydyn keskustelun aikana. (Kiitos Joel :)

Tämä ero on rationaalisuus/emotionaalisuus. Omaa todellisuuttaan ei koskaan tule ymmärtämään aidon rationaalisesti: laajassa kontekstissa ja analyyttisesti, kaikkia kausaliteetteja havainnoiden. Oma todellisuutemme on meille liian läsnä, se on liian iso osa meitä ja me olemme liian iso osa sitä, jotta osaisimme arvioida sitä kauempaa – niin, kuin vierasta kulttuuria. Muita todellisuuksia, menneitä tai toisaalla olevia, puolestaan voimme yrittää ymmärtää rationaalisen tarkkailun ja analyysin kautta, mutta meille on täysin mahdotonta koskaan ymmärtää niitä emotionaalisella tasolla. Muut todellisuudet ovat meille määritelmällisesti vieraita, joten me emme mitenkään voi uskoa ja kokea niitä. Nykypäivän vieraita kulttuureja ehkä voimmekin kokea, mutta nekin kokemukset syntyvät meidän omassa todellisuudessamme. Muut todellisuudet ovat meille uskomuksia, eivät emotionaalisella tasolla totta, eikä muulle kuin omalle emotionaaliselle tasolle tule koskaan olemaan pääsyä. Tämä oli minulle sekä sydämeni särkevä että uskomattoman vapauttava huomio.

Minulle historia on loputtoman laaja kirjo todellisuuskertomuksia. Voiko kiehtovampaa ollakaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti