Mitä tuli tehtyä?

Niin, tuli vielä mieleen että voisinhan tietty laittaa sanasen siitä, mitä sain lopulta aikaseksi. Aihepiiri kyllä lienee useimmista ihmisistä vain ja ainoastaan puuduttava, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kas tässä työni tiivistelmä.

Sosiaalivakuutus politiikan näyttämönä. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton ristiriidat sosiaalivakuutuksen synnyssä ja kehityksessä 1927–1964.

Sosiaalivakuutusta on tutkittu Suomessa esimerkiksi yksittäisten sosiaalivakuutusten muotojen tai yksittäisten toimijoiden näkökulmasta. Monet tutkijat ovat panneet merkille, miten maaseutuväestön ja kaupunkilaisten palkansaajien usein vastakkaisia intressejä on soviteltu toisiinsa, jolloin myös SDP ja maalaisliitto ovat toistuvasti olleet eri puolilla. Tutkimusta tästä näkökulmasta ei kuitenkaan ole tehty.

Tässä tutkielmassa on tutkittu, miten SDP:n ja maalaisliiton ristiriidat ovat vaikuttaneet sosiaalivakuutuksen syntyyn ja kehitykseen. Tutkittaviksi sosiaalivakuutuksen muodoiksi on valittu sairausvakuutus sekä eläkevakuutus (kansaneläke ja työeläke), sillä ne ovat usein olleet kilpailevia sosiaalivakuutuksen muotoja. Tutkimus ajoittuu aikavälille 1927–1964.

Tärkeimmät lähteet koostuvat SDP:n ja maalaisliiton eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ja ohjelmista, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä eduskunnan valiokuntien pöytäkirjoista ja mietinnöistä. Lisäksi lähteinä on käytetty komiteanmietintöjä ja runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen menetelmänä on käytetty kausaalista narratiivia ja polkuriippuvuutta. Niiden avulla on pyritty paljastamaan puolueiden toimintaa ja valintoja selittäviä tekijöitä tuomalla esille syy-seuraussuhteita ja kontekstia.

SDP:n vuoden 1927 esitystä sairausvakuutuslaiksi on tutkittu verrattain vähän – vielä harvemmin sen yhteydessä on käsitelty maalaisliiton vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuslakiesitystä vuodelta 1928. Maalaisliiton esitys oli kuitenkin selkeä vastaesitys sairausvakuutuslaille, minkä lisäksi se kytkeytyy myös virkamiesten eläkekysymykseen. Loppujen lopuksi osin kilpailuasetelmasta johtuen kumpikaan laeista ei toteutunut.

Vuoden 1937 kansaneläkelakia on kuvattu kompromissiratkaisuksi, mikä pitää pitkälti paikkansa. Asia oli kuitenkin huomattavasti ongelmallisempi maalaisliitolle kuin SDP:lle, vaikka usein painotetaan sosiaalidemokraattien vastahakoisuutta. Tosiasiassa vaa’ankieliasemassa oli maalaisliitto, sillä se empi viime hetkiin saakka, vastustaako vai kannattaako se lakia.

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistusta on usein kutsuttu maalaisliiton ”tasaetukaappaukseksi” ja vastaavasti vuoden 1961 työeläkelakia SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen vastaiskuksi. Kansaneläkeuudistus oli kuitenkin syksyllä 1955 vähällä saada hyvin erilaisen kehityssuunnan. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, mikä yhdessä yhteiskunnallisen myllerryksen kanssa johti lopulta siihen, että kansaneläkeuudistus toteutui sekä SDP:n että maalaisliiton kannalta epätyydyttävällä tavalla. Kyse ei siis ollut maalaisliiton voitosta tai kaappauksesta. Tämän valossa myös työeläkkeen revanssiluonne on kyseenalainen. Työeläkkeessä oli kyse paitsi työmarkkinajärjestöjen lähentymisestä, myös maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen ahtaasta liikkumavarasta. Työeläkelaki herätti sangen vähän keskustelua, ja kun lyhytaikaisissa työsuhteissa työskenteleville luvattiin säätää oma eläkelaki, ei maalaisliitto edes yrittänyt vastustaa työeläkelakia.

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia sen sijaan voidaan hyvin perustein nimittää maalaisliiton revanssiksi. Vaalikauden 1958–1962 aikana vasemmistoenemmistöinen eduskunta oli toistuvasti kävellyt sen yli. Vuoden 1962 ennenaikaiset vaalit kuitenkin vaikuttivat sekä poliittisiin voimasuhteisiin että sairausvakuutuksen kohtaloon. Maalaisliitto sai lykättyä lain käsittelyä yli vaalien, jolloin se oli viimein asemassa vaikuttaa ratkaisevasti lain muotoon. Sairausvakuutuslaki toteutuikin pitkälti maalaisliiton suunnitelmien mukaisena.

Suomen sosiaalivakuutus muovautui omanlaisekseen sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton välistä jyrkkienkin ristiriitojen sovittelun ja intressien yhteensovituksen myötä. Pahimmillaan ristiriidat estivät vakuutuksen synnyn kokonaan, parhaimmillaan ne johtivat viimein 1960-luvulla erittäin kattavaan sosiaaliturvaan.

Avainsanat: SDP, maalaisliitto, sosiaalivakuutus, sairausvakuutus, kansaneläke, työeläke, poliittinen historia, sosiaalipolitiikka

Ohi on, ohi on tämä farssimme!

Ihmeiden aika ei ole ohi! Sain graduni ihan oikeasti valmiiksi, ja jopa etuajassa!

Tapasin ohjaajani viikko sitten (30.11.) ja sain graduni takaisin esitarkastuksesta. Herr Professor ei ole suoranaisesti mitään ylistyksen sanoja latelevaa tyyppiä, joten täytyy aina vähän yrittää tulkita että ollaanko menossa metsään vai metsän vierestä. Kommentoi kuitenkin, että ”nythän tässä on sitä mistä viimeksi puhuttiin, eli sitä omaa”, minkä tulkitsin olevan hyvä asia. Minun ei kuulemma myöskään kannattanut säikähtää merkintöjä, vaan ne olivat enemmänkin nyanssien viilailua eikä mitään isoja muutoksia. Huh.

Metodia (eli polkuriippuvuutta) olisi saanut tuoda vieläkin selkeämmin esille, proffa mainitsi että nykyään on kuuminta hottia painottaa vähittäistä ja hienovaraisempaa muutosta. En kuitenkaan ehdi kirjoittaa koko tekstiä uudestaan, kun oma näkökulmani on ennemminkin ollut niiden kontingenttien tapahtumien ja kriittisten käännekohtien tunnistamisessa ja esiin tuomisessa. Ilmeisesti ihan kelvollinen ratkaisu oli, että ilmaisen johdannossa selvemmin ottaneeni juuri tämän tavoitteekseni.

Tällä viikolla aloin sitten käydä ohjaajan (käsittämättömällä käsialalla kirjoitettuja) kommentteja läpi. Johdanto on ihan selvästi se minun Akilleen kantapääni, voi itku sentään... Melkein iski jo epätoivo sen kanssa jumpatessa. Koko ajan nousee esille jotain, mitä mun pitäisi muotoilla eri tavalla tai ympätä mukaan vielä yksi näkökulma tai jotain muuta, mihin menee aikaa ja hermoja. Vähän hirvitti, että vielä tässä vaiheessa pitää ruveta etsimään vielä lisää lähteitä (kirjallisuusluetteloni on kuudetta sivua pitkä), mutta onneksi olen näköjään jo harjaantunut aika hyväksi rusinat pullasta -lukijaksi, eikä siihen sitten kuitenkaan mennyt ihan hirveästi aikaa.

Muut kommentit tosiaan olivat proffan lupauksen mukaan lähinnä nyanssien hiomista tai teknistä viilausta (tyyliin ”lisää arkiston nimi aina arkistoviitteen perään”), ja loppugradun läpi käyminen sujui hämmästyttävän sutjakasti. Päätin siis palauttaa gradun jo perjantaina, eli eilen. Olisin varmasti voinut vielä lukea sitä läpi ja varsinkin yrittää vielä tiivistää ilmaisua paikoitellen (siitä tuli nyt 126-sivuinen, eli olisi ollut hyvä saada sivuja pois), mutta jotenkin vaan iski sellainen ”tämä on nyt tässä” -fiilis. En varsinaisesti lukenut sitä edes kokonaisuutena kunnolla läpi, selasin vain läpi että näyttää jotenkin järkevältä – ei siinä nyt VOI olla enää mitään ihan hirvittäviä, arvosanaan vaikuttavia mokia. Näin ainakin haluan uskoa. Mitään isompia muutoksia en enää olisi jaksanut tai ehtinyt tehdä, joten se sai luvan olla sillä hyvä.

Kävin siis eilen vielä Eduskunnan kirjastolla tsekkaamassa yhden komiteanmietinnön sivunumerot. Sen tehtyäni tallensin tiedoston pdf:nä ja eikun tuuppaamaan Heldaan. Täytyy myöntää, että vaikka muuten olin jopa yllättävän seesteinen koko eilisen päivän, Heldaan lataamisen aikana sydän jyskytti ja posket punotti. The point of no return.

Siitä sitten Aleksandriaan tulostamaan, mitä varten olin vielä erikseen pyytänyt korotusta tulostuskiintiöön. Mutta kas vain, tulostaminen sujui täysin ongelmitta. Gradu pitää siis jättää paperisena kopiona, kahtena kappaleena. Kumpikin meni kuin vettä vain. Kiitos, gradujumalat. Sitten vain gradutulosteet kainalossa opintotoimistoon, ja sinne jäivät.

Koko kotimatkan ja aika kauan aikaa sen jälkeenkin hymyilin kuin idiootti (myönnetään, hymyilen nytkin). Ei kyllä merkkiäkään mistään tyhjyydestä tai apeudesta, on vain tosi voittajaolo, kaikkensa antanut fiilis – jos ei tämä riitä niin ei voi mitään. Pakko kyllä lausua kiitoksen sanat Pauli Kettuselle vaativasta, mutta hyvästä ohjauksesta. Toiset kiitokset lähtevät Jussi Vauhkoselle, jonka kannustavat kommentit olivat todella arvokas motivaatiobuusti. I did it! Vähän outoa kyllä, kun nyt ei olekaan mitään, mitä olisi pakko tehdä kaiket viikonloput – voi tehdä ihan mitä haluaa. Miellyttävää vaihtelua.

Tiistaina oli mun osalta viimeinen graduseminaari-istunto, eli nämä opinnot olivat sitten tässä. Nyt vain graduarvostelua jännäämään ja pää edellä byrokratian rattaisiin! Tammi- tai helmikuussa olen sitten VTM. Ja toukokuussa pitäisi varmaan sitten jättää hakemus jatko-opiskelijaksi, pitää siis alkaa miettiä tutkimussuunnitelmaa... :)

En vielä jätä tätä blogia, vaan raportoin gradun loppuprosessistakin. 16.1.2013 saan arvostelun nähtäville, palaan viimeistään silloin itkemään/iloitsemaan tänne. Ja on minulla vielä joitakin arkistojen aarteita jemmassa...

Arkistojen aarteita, osa 3

Noniin, arkistojen aarteiden aika taas!

Tällä kertaa ajattelin poimia esille joitakin helmiä eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista. Ne ovat nimittäin olleet välistä sangen huvittavaa luettavaa (no, ainakin mun mielestä), kun ennen wanhaan mentiin melkeinpä suoran vittuilun asteelle tai käytettiin muuten vaan teatraalisia puheenvuoroja.

Esimerkiksi kokoomuksen edustaja Edwin Linkomies, sittemmin pääministeri, sivalteli oikealle ja vasemmalle vuoden 1937 kansaneläkelain käsittelyissä:

”Ed. Sillanpään [SDP] lausunnon johdosta haluaisin kaikella kohteliaisuudella sanoa, että se oli hyvin kauniisti sopusoinnussa vanhojen sosialististen periaatteiden kanssa. Sosialistisen kannan mukaisesti ei varsinkaan oikeistoporvaria saa koskaan kiittää siitä, mitä hän antaa, vaan häneltä pitää vaatia vielä enemmän.”

”Ed. Sergelius [Ruotsalainen vasemmisto/RKP] ei osoittautunut, tehdessään äsken erään huimaavan muutosehdotuksen, miksikään kansaneläkelain erikoistuntijaksi. Vielä vähemmän hän osoittautui latinankielen taitoiseksi esittäessään muka minun noudattamani ohjeena ’iurare in verba magistri’. ’Iurare’, hyvä edustaja Sergelius, ei merkitse ’tuomita’, vaan se merkitsee ’vannoa’. Se ei merkitse ’döma’ vaan ’svära’. Toivottavasti ed. Sergelius tämän jälkeen muistaa, mitä merkitsee ’iurare in verba magistri’.”

”Minä myönnän, että ed. Kaakisen [ML] väitteitä ei oikeastaan voi kumota, sillä ne eivät ole väitteitä, vaan fraaseja.”

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistuksen käsittelyssä sosiaalidemokraatit alkoivat turhautua asian käsittelyn hitauteen ja sanoutuivat sen osalta irti vastuusta: ”[S]iitä eivät ainakaan sosiaalidemokraatit ole vastuussa, niin että moni vanhus ehti mennä todelliseen ’maalaisliittoon’, ennen kuin on minkäänlaisia korotuksia päässyt nauttimaan.”

Uudistus saatiin kuin saatiikin toteutettua, mutta lopputulos ei tyydyttänyt kaikkia: ”Kun nyt katselee sitä tulosta, johon kansaneläkelain uudistuksessa on päästy, tulee pakostakin mieleen vanha klassillinen lausuma: ’Vuoret järisivät synnytystuskissaan ja syntyi pieni hiiri’ – valitettavasti lisäksi hiukan epämuotoinen hiiri.”

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia käsitellessä maalaisliiton edustaja osoitti jo niin postmodernia otetta, että queer-feministitkin olisivat olleet tyytyväisiä: ”Yksi kohta, lain 21 §, minua on erikoisesti kiinnostanut. Siellä puhutaan ’naispuolisesta synnyttäjästä’. Minusta tämä on ennenaikainen sanontatapa, sillä näkymät eivät tällä hetkellä vielä osoita sitä, että vanha sanonta ’kun kovalle ottaa, niin koiraskin poikii’ voisi toteutua. Hallituksen lienee kuitenkin syytä tarkkaan seurata tilannetta, ja jos tilanne muuttuu sellaiseksi, että lain tämä kohta on korjattava, se pitäisi viipymättä tehdä, sillä ei pitäisi enää nostattaa vanhoja sukupuolten välisiä taisteluja.”

Gradu lähetetty esitarkastukseen!

Huhhuh, selviydyin kuin selviydyinkin tästä mielipuolisesta urakasta! On kyllä ollut aivan tautisen pitkä viikonloppu, vähän vähemmän viihteellisellä tavalla.

Mutta lopussa kiitos seisoo, lähetin pro_gradu.pdf:n äsken proffalle. Nyt sitten sormet ja varpaat ristiin, että ei tule mitään aivan massiivisia muutosehdotuksia. Juuri nyt fiilis on hyvä, olen kyllä tekeleeseen tyytyväinen. Löysin itse asiassa aika paljonkin omaa tai uutta sanottavaa, ja nyt tajuan, miten hirvittävä raakile tuo mun edellinen versioni oli! Huhhuh, miten saatoin edes kuvitella sen olevan lähelläkään valmista? Silloin en tietysti vielä tiennyt, että arkistoista löytyisi vielä kaikkea mehukasta, mutta silti. No, oppia ikä kaikki!

On kyllä ollut hauska huomata, miten uskallan jo paljon rohkeammin tehdä omia tulkintoja ja johtopäätöksiä. Luulen, että ne matkan varrella saadut pari rohkaisevaa kommenttia ovat olleet ratkaisevia sen osalta. Toivottavasti en vain ole mennyt liian pitkälle johtopäätöksissäni... En kuitenkaan usko. Kohtahan sen sitten näkee.

Ylipitkä tuo kyllä on vieläkin, nyt 128 sivua... :D Pitää toivoa, että meillä tosiaan ei ole mitään kauhean tiukkoja ylärajoja.

Mutta HUHHUH, mikä viikonloppu. Vielä aamulla olin:

Nyt olen:

(täältä)

Ilmoittautuminen pro gradu -tutkielman jättöön, Muu opetustapahtuma               10.12.12
Ilmoittautuminen lisätty

*hyperventiloimis*

Strömsö: N/A

Olen saanut muutamaankin otteeseen kuulla, etten vaikuta stressaantuneelta, vaikka deadline on näin lähellä. Pääasiassa en ole ollutkaan kauhean stressaantunut ainakaan niin, että vanne kiristäisi päätä jatkuvasti. Sen kyllä olen huomannut, että viime viikkoina ärsytyskynnykseni on kyllä ollut naurettavan matala... Mutta pääosin olen kuitenkin ollut ihan perushyvällä tuulella.

Mutta aargh Murphy, minkä teit! Kuten vähän aikaa sitten mainitsin, 19.11. pitää jättää gradu esitarkastukseen, eli ensi maanantaina. Vielä viime perjantaina olin ihan hyvin aikataulussa: viikonlopun aikana oli tarkoitus kirjoittaa viimeinen tutkimusluku loppuun ja raapustaa johtopäätökset, ja nyt tällä viikolla oli tarkoitus käydä maanantaina töiden jälkeen eduskunnan kirjastossa tarkistamassa joitakin yksityiskohtia, viikonlopun aioin pyhittää oikoluvulle ja viimeistelylle.

Meni kyllä ihan reisille koko homma. Viime lauantaina prokrastinoin osin hoitamalla arkisia käytännön juttuja (mm. korjasin romahtaneen vaatekaappini ehtaan MacGyver-tyyliin) ja sain ihan vähän tehtyä, ilta meni pikkujouluissa joihin ajattelin olevan aikaa. No olisi ollut joo, ellen olisi tullut ihan kunnolla kipeäksi niin, että olin kirjaimellisesti vuoteen omana lauantai-illasta maanantaiaamuun. Maanantaina ei ollut mitään toivoa, että olisin päässyt kirjastoon, kun en päässyt edes kauppaan asti. Tiistai-iltana viimein olin sen verran hengissä taas, että pystyin omistautumaan gradulle pari tuntia.

Kahdesta esitarkastusta edeltävästä viikonlopusta toinen siis jäi gradun osalta oikeastaan kokonaan väliin. Tosi kiva, miksi juuri nyt kun ei todellakaan olisi siihen varaa?! Mulla on nyt edelleen se vika tutkimusluku osin kirjoittamatta, samoin johtopäätökset kokonaan, ja siellä kirjastossakaan en ole päässyt käymään. Kahden viikonlopun hommat pitäisi siis hoitaa yhden viikonlopun aikana. Fuuuuuuuuuuuck.

Tunnelmani juuri nyt:

No, tämä nyt ei onneksi ole se ihan oikea jättö vielä vaan ehdin vielä viilata gradua maanantain jälkeenkin. Nyt vedän syvään henkeä, syön lounaani loppuun ja jatkan töiden tekemistä. Ommmmmmmmmmm.

Arkistojen aarteita, osa 2

Jos joku on yhä sitä mieltä, että historia on kuivaa ja tylsää, yritän vielä kääntää tällaisen ruojan päätä poimimalla muutamia helmiä arkistoista tai muualta gradunteon varrelta. (Facebookissa jo julkaisemiani, sori FB-kamut.)

Voin ihan kaikelle kansalle julistaa, että Suomen historian kaksi inhokkihahmoani ovat 1) Kekkonen 2) Mannerheim. Tämä tosin ei tule yllätyksenä kenellekään, joka minua vähänkään tuntee ja/tai on lukuisia Kekkos-ragejani kuunnellut. Seurassani ei kannata mainita noottikriisiä eikä Zavidovon vuotoa, koska tällöin on suurena vaarana, että alan hallitsemattomasti purkaa suureen ääneen pohjatonta Kekkos-antipatiaani.

Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että oli ihan kutkuttavaa lukea eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ”reaaliaikaisesti” noottikriisin etenemistä ja sen ihmettelyä. Tai eihän se tietenkään noottikriisin nimellä silloin kulkenut, vaan puhuttiin yksinkertaisesti ”Neuvostoliiton nootista”. Ainakin jo tuolloin SDP:ssä asiaan suhtauduttiin melkoisella epäilyksellä. Mutta nyt kyllä painan jarrua, etten pääse vauhtiin. Asiaan!

Vahingoniloinen sieluni on hykerrellyt, kun tässä matkan varrella on noussut esille joitakin Kekkosta vähemmän imartelevia otteita. Tai muuten vaan Kekkoseen liittyviä huvittavia juttuja. Omistan tämän postauksen niille! (Mannerheimilta olen luojan kiitos välttynyt.)

Disclaimer (taas): olen irrottanut osan näistä helmistä aivan röyhkeästi kontekstistaan, koska huumori. Osa on ihan minusta riippumatonta tahatonta komiikkaa.

SDP:n eduskuntaryhmän vuoden 1953 pöytäkirjojen liitteenä löytyi hurmaavan teatraalinen muistio. ”Itse teossa vain muutamat härkäpäisimmät työnantajain edustajat sekä tri Kekkosen sisärengas maalaisliitossa enää roikkuvat kiinni siinä narussa, joka oli tarkoitettu sosialidemokraattien poliittiseksi hirttosilmukaksi, mutta joka nyt on lahoamassa käyttökelvottomaksi narunpätkäksi hallituspuolueille siihen lauttaan, joka voisi kuljettaa heidät haaksirikkoutuneesta K-laivasta mantereelle.”

Ennen vanhaan presidentinvaalitkin oli mielenkiintoisempia! Jyrki Smolander kirjoittaa, että vuoden 1956 presidentinvaaleissa kokoomuksella oli oma Kekkosen vastainen propagandakampanja, jonka mukaan Kekkonen tuli esittää ”juopottelevana hotellitappelijana, kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona ja hysteerisenä pyrkyrinä.” (Lihavointi kirjoittajan.)

Lempparini on kuitenkin tämä ote SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjoista marraskuulta 1955: ”Pääministeri Kekkosen kanssa asiasta keskusteltuamme hän kuitenkin ilmoitti, että maalaisliittoa ei kiinnosta asioiden kulku eduskunnassa.” Kekkonen, tuo Suomen tasavallan suurmies ja demokratian airut <3

Näitä helmiä riittää vielä, mutta jääkööt seuraavaan kertaan. Omistinhan tämän postauksen suuresti ihailemalleni UKK:lle.

Naputi naputi

Hupsis, yli kuukausi ehti vierähtää edellisestä kirjoituksesta. No, itse työ kuitenkin on edennyt! Hyvä niin, sillä seuraava DL on kahden viikon päässä, nimittäin gradun esitarkastus. Meillä siis systeemi menee niin, että kolme viikkoa ennen varsinaista jättöä gradu jätetään ohjaajalle esitarkastukseen. Ohjaaja lukee työn läpi ja esittää korjausehdotuksia, ja sen jälkeen opiskelijalla on n. viikko aikaa tehdä tarvittavat korjaukset. Itse jättö on sitten 10.12. Iik!

Vaikka aiemmin itkin proffan masentavia merkintöjä ja sitä, että tämä projekti vielä jatkuukin, niin onneksi proffa potki minut takaisin arkistoon työtä jatkamaan! Eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ja puolueiden arkistoista on kyllä löytynyt todella mielenkiintoisia juttuja (ihan graduun liittyviäkin eikä vain asiaan liittymättömiä kuriositeetteja) ja olen kirjoittanut joitakin lukuja aika uusiksi. Sain vähän yllättäen ja sattumalta eräältä "ulkopuoliselta" (so. ei ohjaajaltani) kaiken lisäksi todella hyvää ja myös rakentavaa palautetta, mikä buustasi motivaatiota ja myös itsevarmuutta tosi paljon. Näin keltanokkana on pääsääntöisesti koko ajan todella epävarma olo omien tulkintojen ja ylipäätään KAIKEN kanssa, että tuollainen rohkaiseva ja kannustava kommentti todella tuli tarpeeseen!

Tällä hetkellä fiilis on siis hyvä. Aika uupunut, mutta hyvä. Ei ole ihan hirveästi hommaa enää jäljelläkään: viimeistä tutkimuslukua pitää täydentää (tai kirjoittaa uusiksi, luulen että se on helpompaa) ja johtopäätösluku menee uusiksi, minkä varmaan saan nyt tulevana viikonloppuna tehtyä. Sitten pitää vielä tarkistaa joitakin yksityiskohtia (päivämääriä, sivunumeroita ym.), mutta siihen ei montaa tuntia tuhrautune, sen voin tarvittaessa tehdä sillä välin, kun työ on esitarkastuksessa. Ihan hyvin aikataulussa ollaan siis.

Yksi seikka mua kyllä hirvittää, nimittäin gradun pituus. Eräs proffistamme totesi, että meillä ei ole ylärajaa, alaraja on 80 sivua (valtsikan yleisten ohjeiden mukaan ohjepituus on 60–80 sivua, mutta ei yli 120 sivua). Olen raakannut ei-täysin-tarpeellista tekstiä todella rankalla kädellä ja heivasin jopa yhden kokonaisen luvun pois, mutta silti vaikuttaa siltä, että gradusta tulee n. 130-sivuinen... :X Osa sivuista kyllä ovat melkein tyhjiä, sillä uusi luku alkaa aina uudelta sivulta. Pitäisi siis varmaan yrittää kikkailla kustakin luvusta muutama rivi pois, niin saisi pituudesta pois muutaman sivun. Tietysti jos ylärajaa ei tosiaan ole niin ei se ehkä ole niin vakavaa, mutta pitää nyt vielä varmistaa tämä asia.

Mutta tosiaan, yleisfiilis on hyvä! Tuntuu kyllä jotenkin aivan absurdilta ajatukselta, että kuukauden kuluttua tämä kaikki on tosiaan fini loppu slut. Ehkä on parempi, etten ajattele sitä liikaa vaan esimerkiksi saatan päätökseen keskeneräiset jutut, jotta tuo absurdi ajatus varmasti myös konkretisoituu.

Arkistojen aarteita, osa 1

Kuten tuossa edellisessä postauksessa mainitsin, arkistojen uumenista (ja joskus ihan tutkimuskirjallisuudesta) on kyllä löytynyt aivan mahtavia ylläreitä, jotka eivät aina suoranaisesti liity graduun. Toistaiseksi olen kirjoitellut niistä lähinnä Facebookiin, mutta ajattelin laittaa niitä tänne blogiinkin.

Disclaimer: olen irrottanut osan näistä helmistä aivan röyhkeästi kontekstistaan, koska huumori. Osa on ihan minusta riippumatonta tahatonta komiikkaa.

Ote vuoden 1936 valtiopäivien asialistasta: "Vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus: – Ks. Väkijuomat"

Olli Kangas (muistaakseni, pitää vielä tarkistaa tämä) kirjoittaa Suomen eläkepolitiikan historiasta: ”Periaatteessa Suomen eläkepolitiikan historia on hyvin pitkä [...] – ättestupa, jossa vanhukset syöstiin alas kalliojyrkänteeltä, oli ikiaikainen pohjoismainen keksintö.”

Vuonna 1929 maalaisliiton eduskuntaryhmän asialistalta löytyi tärkeä aihe: ”Kysymys hallitukselle: onko ooppera joutunut juutalaisten käsiin”

Nykyään kohkataan kovasti SOK:n saatanuudesta. SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjat paljastavat, että jotkin asiat säilyvät muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen (käsittelyssä osuuskuntien verohelpotukset): ”[J]os olisi kyseessä yksinomaan edistysmielinen osuuskauppaliike, voitaisiin laajennetut verohelpoitukset myöntää, mutta kun helpoituksista suurin hyöty lankeaisi n.s. S.O.K:laisille liikkeille ja muille kapitalistien omistamille laitoksille, vieläpä senkautta kävisi mahdolliseksi keinotekoinen verojen kiertäminen, on suurempaa verohelpoitusta vastustettava.”

Sen sijaan nykypäivän poliitikot voisivat kyllä välillä ottaa mallia entisaikojen kollegoidensa harkitsevuudesta. Vuonna 1927, jolloin Väinö Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus oli vallassa, kirjattiin SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjaan: ”Seppälä ilmoitti, että hän oli vastustanut hallitukseen menemistä tyhmyyksien pelossa.” Pätevä pelko, sano.

Näitä riittää vielä, mutta jääkööt nyt vielä ensi kertaan.

Huh vuoristorataa!

Huhhuh, harvan asian kanssa tulee seilattua emotionaalisesti niin laidasta laitaan kuin tämän gradun kanssa!

Olen ollut todella ahdistunut sekä siitä, että aika loppuu kesken, että siitä, että En Vaan Osaa. 19.11. gradun pitäisi ihan-ihan oikeasti olla jo käytännössä jättövalmis, koska silloin se pitää jättää esitarkastukseen. Teen tosiaan nelipäiväistä työviikkoa, joten mitenkään hirveästi aikaa ei pysty gradulle viikossa uhraamaan. Muu elämä on vähän niin kuin peruttu nyt joksikin aikaa.

Olen myös käynyt läpi proffan merkintöjä, jotka olivat kyllä paikoin todella lannistavia. Ensimmäisen varsinaisen tutkimusluvun toisella aukeamalla oli merkintä ”mitä uutta tämä tarjoaa suhteessa aiempaan tutkimukseen?” (tai jotain sen suuntaista) – pitäisikö mun ihan oikeasti gradussa heti ensimmäisestä sivusta alkaen ja kannesta kanteen tarjota 100 % uutta tietoa?! Mietin puolivakavissani, että heittäisin pyyhkeen kehään, koska ei vaan rahkeet riitä tuollaiseen vaatimustasoon. Vähintäänkin olen haudannut haaveet jatko-opinnoista jo moneen otteeseen.

Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Arkistoilla (Keskustan ja maaseudun arkisto & Työväen arkisto) on kyllä työ sujunut paljon nopeammin kuin ajattelin, ja materiaalin seasta on itse asiassa paljastunut sellaisia juttuja, joita ei ihan oikeastikaan ole aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tuotu esille ollenkaan tai juurikaan. Lisäksi arkistojen seasta on löytynyt melkoisia tähän tutkimukseen liittymättömiä helmiä, teen niistä seuraavaksi oman postauksen.

Toissapäivänä oli graduseminaarin istunto, jonka aikana käsiteltiin myös mun seminaarityötä. Tarkoituksena siis on, että semmalaiset valitsevat seminaarityökseen yhden enemmän tai vähemmän lopullisessa kuosissa olevan luvun gradusta. Valkkasin itse ensimmäisen varsinaisen tutkimusluvun, jossa käsittelen sairausvakuutuksen ja vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen mittelöä 1920-luvulla.

Ihan täydellinen istunto! Opponointi oli todella positiivinen ja toivoa valava, ja sen lisäksi sain paljon todella hyviä rakentavia parannusehdotuksia – sellaisia, että ne tuntuvat oikeasti mahdollisilta toteuttaa, eli ei liian isoja mutta kuitenkin tarpeellisia ja hyödyllisiä. Professorikaan ei ollut kovin tyrmäävä, vaan melkein jopa kannustava ja antoi hyviä vinkkejä. (Tai sitten ei vain kehdannut muiden läsnä ollessa tylyttää maanrakoon, voi olla… Aina välillä tuntuu, että on kirous, että ohjaaja tutkii täysin samaa alaa kuin itse. Ei kyllä jää mikään puute ja virhe huomaamatta!)

Nyt fiilis on taas paljon innostuneempi ja toiveikkaampi, homma ei tunnu ollenkaan niin mahdottomalta kuin vielä viikko sitten. Oikein odotan viikonloppua, että pääsen taas jumppaamaan gradua! Tuo edellinen virke saattoi olla säälittävintä, mitä näppikseltäni on kuunaan päässyt, mutta minkäs teet. Inspis on inspis! Kyllä tästä vielä kunnialla selvitään :)

 

Mua kyllä ehkä nyt vähän masensi, että tänne blogiin on löydetty hakusanoilla ”huono gradu läpi”, ”gradun palautus pelottaa”, ”huonoin gradu”, ”turha gradu”, ”en jaksanut edes tarkistaa graduani”, ”gradu epäily”, ”kuinka työläs gradu oikeasti on” :D :(

Vielä jatkuu...

Tajusinpa juuri, etten ole muistanut päivittää tänne kuulumisia.

Niinhän siinä sitten kävi, etten ihan vielä tästä savotasta päässytkään. Kävin viime kuussa proffalla, joka meinasi, että minun kannattaisi vielä työstää gradua enemmän kohti uutta tietoa tarjoava tutkimusta. Aineksia siinä periaatteessa on jo, mutta täytyisi nostaa esille selkeämmin. Lisäksi proffa ohjeisti tiivistämään kontekstia käsitteleviä osioita (apua, olen universumin huonoin tiivistäjä) ja hop hop arkistoihin hakemaan lisää puolueiden omaa matskua.

Gnäää, olin jo asennoitunut siihen, että olen melkein jo päässyt koko urakasta. Periaatteessa varmaan olisin voinut jättää sen kutakuinkin sellaisenaan, ja mitä noita arvosteluperusteita vilkaisin, varmaan saanut ihan ok arvosanan. Mutta kaipa sitten nyt vielä teen version kaksi, kun kerran proffa siihen suuntaan työntää ja gradusemma II:ssakin jo istun.

Ajatus siitä, että tekisi oikeasti gradusta hyvän ja ehkä jopa oikean tutkimuksen, on tietysti kutkuttava. On vaan suoraan sanottuna aikamoinen motivaationpuutos ja aloittamisen vaikeus. Ehkä isoin ongelma on se, etten tiedä mistä keksisin aikaa ja energiaa tähän, sillä olen jo melkein täysipäiväisesti töissä (tai no, käytännössä täysipäiväisesti). En oikeasti jaksaisi nyt repiä itsestäni irti mitään seitsemän päivää viikossa puurtavaa superihmistä, mutta ei tässä taida muu auttaa. Ja sitten tietysti se, että arkistot ovat auki vain arkisin n. 6 h/päivä, ei myöskään tee tästä hommasta kauhean helposti työn oheen sovitettavaa.

No, 27.9. pitää palauttaa gradusemmaa varten yksi jättövalmiissa kunnossa oleva luku, joten jostain sitä aikaa ja energiaa on revittävä ennen sitä. Voisin vaikka aloittaa käymällä läpi proffan merkinnät, joihin en ole vielä uskaltanut/jaksanut koskeakaan.

Tunnelmani:

(Jotenkin tuplaten ironista, että tuo kuva löytyi joltain Special needs /
"has your child been identified as a gifted student?" -sivulta. Hah.)

Vali vali.

Iso Gee oikoluettu!

Huh, uskalsin viimeinkin tällä viikolla oikolukea graduni. En ollut koskenutkaan siihen sen jälkeen kun sain sen valmiiksi, eli yli neljään viikkoon (vai viiteenkö peräti?), joten vähän pelotti, mikä minua odottaa. Olin henkisesti varautunut jonkinasteisiin facepalmeihin ("Siis mitä ihmettä oikein olen tällä tarkoittanut?" "Eihän tämä ole edes suomea!" "Miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään?" jne.), ja jonkin verranhan siellä oli aivopieruja ja omituisia virkkeitä. Remppasin sitä kuitenkin paljon vähemmän kuin mitä pelkäsin joutuvani tekemään, olen suoraan sanottuna aika yllättynyt ja melkoisen tyytyväinen aikaansaannokseeni!

Nyt sitten vain gradua lähettämään proffalle ja tuomiota odottelemaan. Toivottavasti ei tule mitään kauhean murskaavaa arviota... Vaan siihen saakka voin vielä iloita, Dilbertin tapaan pistän voitontanssiksi (vaikken ingenjööri olekaan)!

Ihmeitä tapahtuu

Gradu on aika pitkälti valmis :-o

En kyllä vielä kuukausikaan sitten olisi uskonut, että ihan oikeasti saan gradun ajallaan tehtyä. Kaikki muut alkuperäisen aikataulun dedikset kyllä menivät ihan miten sattuu, mutta 14.6. sain kuin sainkin valmiiksi viimeisen varsinaisen luvun. Jäljelle jäi vielä johtopäätösluku, jonka kirjoitin loppuun sunnuntaina, ja huomenna pitää vielä tarkistaa pari juttua arkistolla ja kirjoittaa sen pohjalta ehkä sivu tai pari.

Jotenkin hassu olo, en ihan tajua että se on oikeasti nyt tehty. Ehkä en oikein osaa vielä ajatellakaan sen olevan valmis, kun huomenna on vielä vikat raapustukset, mutta aika pientä se on verrattuna koko graduun, puhumattakaan 6 vuoden opintorupeamaan.

Tämän graduprosessin aikana kyllä sain vahvistusta käsitykselleni siitä, mikä on mulle ominaisin tapa tehdä tällaisia projekteja. Ekat kuukaudet menevät tosi verkkaisesti ja sulatellen, ehkä jopa vähän vastentahtoisesti, koska tiedon keruu ja järjestely on kyllä tosi pitkäpiimäistä hommaa, ei siitä vaan mihinkään pääse. Mutta tämä loppuaika onkin sitten sitäkin inspiroivampaa ja intensiivisempää! Sain viimeisen kahden–kolmen viikon aikana varmaan enemmän aikaan kuin koko kuluvana vuonna ennen sitä. Ei tuollaista tahtia kyllä kovin paljon pidempään olisi jaksanut, mutta jotenkin kun vaihde menee silmään niin kirjoittaminen menee melkein omalla painollaan.

En kyllä ole vielä uskaltanut lukea edes pintapuolisesti gradua kokonaisuutena, enkä varmaan vielä hetkeen luekaan. Olen vielä liian uppeluksissa koko hommassa, että osaisin arvioida sitä oikealla tavalla kriittisesti, mutta josko muutaman viikon tauon jälkeen ei olisi enää niin sokea tekstilleen.

Toistaiseksi ainakin fiilis on vielä hyvä! Tuntuu, että sain aikaseksi ihan koherentin kokonaisuuden, ja olen tyytyväinen aiempaan päätökseeni jättää eduskuntaryhmien sisäinen työskentely tarkasteluni ulkopuolelle. Sivuja tuli näinkin yli 120 (lopullinen sivumäärä on varmaankin n. 125 + lähdeluettelo), joten ei tuota pakettia olisi ihan hirveästi ollut varaa paisuttaakaan. Vielä ei uskalla ihan mahdottomia iloita (muusta kuin siitä, että homma on nyt pitkälti valmis), ennen kuin olen kuullut proffan tuomion. Tapaaminen on buukattu elokuun alkuun, joten silloin sitten selviää kuinka paljon gradua pitää vielä rempata :)

Ah, huominen minirutistus vielä ja sitten voinkin hyvällä omallatunnolla vähän lomailla!

Loppu lähestyy, iik ja jee!

Eipä mulla oikeastaan muuta kuin että a) vimma jatkuu ja gradu etenee vauhdilla b) vitsi tämä loppuvaihe on kyllä maailman siisteintä c) yhyy kohtahan tää on jo ohi!

Viimeiset pari viikkoa on kyllä mennyt aikamoista tahtia, mutta mikäs siinä kun kerran vauhtiin pääsee. Salapoliisimoodi on vieläkin päällä ja huh, miten tyydyttävää se onkin. Jotenkin vaan niin uskomattoman siistiä, kun jatkuvalla syötöllä tulee ahaa-elämyksiä, kun tajuaa jotain josta ei ollut ihan varma, tai kun hoksaa miten tekstiä kannattaa rakentaa niin, että teemat ja kronologia eivät mene aivan sekaisin ja ettei lukija putoa kärryiltä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa koostaa muistiinpanoista valmista tekstiä, ja aika paljon sitä onkin jo tehtynä!

Enpä olisi vielä muutama viikko sitten uskonut, että tosiaan pysyn aikataulussani, mutta kyllä tästä nyt näyttäisi tulevan gradu ensi tai sitä seuraavalla viikolla! Olen kyllä poikennut alkuperäisestä työjärjestyksestä ihan täysin ja tehnyt vähän kaikkea (materiaalin läpi käymistä/muistiinpanojen kirjoittamista, rakenteen miettimistä ja valmiin tekstin kirjoitusta) limittäin ja lomittain ja samanaikaisesti, mutta näköjään se toimii näinkin. Poikkesin myös alkuperäisestä suunnitelmasta käyttää aineistonani eduskuntaryhmien pöytäkirjoja, mutta minulla on jo niin älyttömästi materiaalia (ja tekstiä), etten tiedä onko enää mielekästä haalia vieläkin enemmän aineistoa. No, saa nähdä mitä professori on mieltä. Jos puoluematskut osoittautuvat ihan välttämättömiksi, voin uhrata niihin muutaman päivän vielä elokuussa.

Mutta voi jestas että tämä on kivaa ♥

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nero hallitsee kaaoksen”

Mihinköhän minä sitten sijoitun, kun ei tätä järjestykseksi voi kutsua, mutta en kyllä tätä kaaosta järin sulavasti hallitsekaan?

(Tuopissa on ihan vaan vettä, tuopin takana elämän eliksiiri: energiajuoma. Pöydällä myös astmapiippu, tuo kirjoittajan arvokkain apuväline.)

Enemmän täysii!

Uhhuh, johan tässä alkaa mielenterveyttään epäillä, kun yhdestä gradusta irtoaa tämänasteista tunnevuoristorataa.

Vielä viime viikonloppuna tunnelma oli sanalla sanoen epätoivoinen mahdottoman tuntuisen materiaalimäärän alla – kyseenalaistin aikatauluni aivan toivottomana. Tuntui, että kaikkea on mahdoton käydä läpi saati kirjoittaa valmiiksi tekstiksi asettamissani raameissa. Vaihtoehtoina näyttäytyi joko puolivillaisesti tekeminen tai projektin pitkittäminen, jotka molemmat tuntuivat todella nöyryyttäviltä skenaarioilta. Inhoan tehdä (itselleni merkityksellisiä) asioita huonosti! "Mikset ole ottanut itseäsi niskasta kiinni ja tehnyt enemmän" -morkkis oli päällä ja pahasti.

Sitten se tuli: kaivattu vimma! Olinkin ihmetellyt, missä se oikein viipyy, mutta viimein se iski. Aivan mieletön draivi, jonka voimin jaksaa keskittyä tuntikaupalla, yöunienkin kustannuksella. Tieteellinen kirjoittaminen ei varmaan yleisesti ole se ensimmäinen asia, joka lasketaan luovaksi tekemiseksi, mutta minulle se selvästikin on luovuuden muoto. Saan aivan selkeästi inspiraation ja ahaa-elämyksiä tulee yksi toisensa perään. Tämä on vähän kuin salapoliisityötä: palapelin kokoamista ja jälkien seuraamista, ja pikkuhiljaa alkaa tajuta laajempia kokonaisuuksia ja syy-yhteyksiä. Ja mitä enemmän hoksaa, sen enemmän palaa halusta jatkaa. Aah!

Vaikka aiheen sinänsä pitäisikin olla minulle jo varsin tuttu, olen nyt vasta pikkuhiljaa alkanut hahmottaa ihan sellaisia asioita kuin missä järjestyksessä mikäkin on tapahtunut – ja sitä kautta miten asiat ovat vaikuttaneet toisiinsa. Osaltaan aikajärjestyksen tajuamista on vaikeuttanut se, että esim. lainsäätämisprosessi on ollut eri kuin nykyään, osaltaan se, etten ole tiennyt, mistä ja missä järjestyksessä etsiä tietoa. Paikoin myös aiempi tutkimus on ollut virheellistä tai epäselvää, mikä ei ainakaan ole helpottanut asiaa, mutta toisaalta tekee omasta tekeleestäni yhä perustellumman. Myös minulle täysin uutta, hypoteesejani vahvistavaa tietoa on paljastunut, mikä innostaa vielä lisää.

Nyt kun palaset loksahtelevat vähitellen paikalleen, alan myös saada takaisin hiukan menettämääni itsevarmuutta siitä, että olen oikeasti vastaamassa johonkin tolkulliseen kysymykseen ja että pystyn myös argumentoimaan vastaukseni. Hetken aikaa minulla nimittäin oli sellainen olo, että vain toisinnan toisten jo tekemiä tutkimuksia ja/tai en ylipäätään taida onnettomana keltanokkana tietää tuon taivaallista, mitä olen tekemässä. On toki täysin mahdollista, että tulen täältä pilvilinnoistani rytinällä alas, mutta ainakin toistaiseksi fiilis on lois-ta-va, ja pidän siitä vielä hetken kiinni :)

On myös ihan mielenkiintoista huomata, etten ole edennyt yhtään suunnittelemieni työvaiheiden mukaan. Yleensä olen aika järjestelmällinen, mutta nyt olen tehnyt vähän kaikkea samanaikaisesti, joten toisaalla olen aikataulusta jäljessä, toisaalla edessä. No, pääasia että homma etenee ja fiilis on hyvä!

Lähteiden löytämisestä, käytöstä ja lähestymisestä, osa 2

Lupailin ykkösosassa, että jatkan "siitä, mistä niitä lähteitä sitten löytää ja miten niitä käytetään (lähinnä oman aiheeni näkökulmasta)". Tässä se siis tulee: lähteiden löytämisen ja käytön alkeet. Sen enempää en osaa vielä tarjota, koska olen itsekin vielä niin n00b ja pihalla, mutta ehkä tästä voi jollekulle olla jotain hyötyä.

Lähdetään vaikka siitä helpoimmasta liikkeelle, eli tutkimuskirjallisuudesta. Jos ja kun on keksinyt tutkimusaiheensa, siitä on hyvä jatkaa materiaalin metsästykseen. Google Scholar on aiheesta riippuen usein kullanarvoinen, mutta välillä yhtä tyhjän kanssa. Omasta graduaiheestani en löydä sieltä oikeastaan mitään järin käyttökelpoista, mutta sitten taas esimerkiksi sosiaalipolitiikan juttuja varten paljonkin. Toinen vaihtoehto on Nelli-portaali, mutta aivan rehellisesti sanottuna en ole koskaan ymmärtänyt, miten sillä löytää mitään. VPN-yhteys oppilaitoksen verkkoon on kuitenkin tarpeen molemmissa tapauksissa, koska muuten artikkeleita ei välttämättä pääse lukemaan.

Jos internets ei tuota tulosta aineistorintamalla, kannattaa tarttua vanhanaikaiseen keinoon ja ottaa kirja kauniiseen käteen. Etsi siis käsiisi tutkimus aiheestasi ja lukemisen lisäksi kurkkaa sen lähdeluetteloa. Sieltä löytyy arvokkaita vinkkejä siitä, mitä muuta tutkimusta aiheesta on tehty. Siitä vaan sitten tutkimuskirjallisuutta haalimaan!

Muiden tutkimusten lähdeluettelosta voi saada myös vihiä, mitä kaikkea aineistoa juuri tämän aihepiirin tutkimusta varten voi käyttää. Oma tutkimusaiheeni on sosiaalipolitiikka ja sosiaaliturvalait, joten alkuperäisaineisto koostuu ennen muuta julkisista asiakirjoista: valtiopäiväasiakirjoista, komiteamietinnöistä ym. ja näitähän riittää moneen lähtöön. Ja ne on kaikki ripoteltu vähän eri paikkoihin. Eikä niiden käyttöön taida olla mitään selkeää opasta. Kerronpa siis, mitä olen itse mutkan, tuskan ja hämmennyksen kautta saanut selville.

Valtiopäivien asiakirjoja löytyy Helsingissä eduskunnan kirjastosta/arkistosta (muuton ajan kansallisarkistossa) ja kansalliskirjastosta. Valtiopäiväasiakirjat jaetaan kolmeen ryhmään ja kustakin painetaan omat opukset: pöytäkirjat, asiakirjat ja liitteet, jotka kukin on jaettu useaan osaan. Pöytäkirjojen viimeisen osan takaa löytyy asialuettelo, josta selviää miten jotain tiettyä asiaa on sen vuoden valtiopäivillä käsitelty. Vähän edempää, ennen valiokuntien toiminnan luetteloa, löytyy lyhenneopas. Tämän löysin itse vasta männäviikolla, tähän saakka olin vain arvaillut mitä lyhenteet tarkoittavat, mutta onneksi oli mennyt kutakuinkin oikein.

Olennaisimmat lyhenteet ovat:
Pp = pantu pöydälle
1./2./3. K = 1./2./3. käsittely (tai keskustelu), A.K. = ainut käsittely
Hall. es., Lak.al., rah.al., toiv.al. = hallituksen esitys, lakialoite, raha-asia-aloite, toivomusaloite (nyk. toimenpidealoite)
Läh. Työv:aan/Vv:aan/Suurv:aan jne. = lähetetty työväenasiainvaliokuntaan/valtiovarainvaliokuntaan/suurvaliokuntaan jne.
A.I/II/III jne., Liitteet IX = asiakirja löytyy asiakirjojen I/II/III jne. osasta tai liitteiden IX osasta

Nykyisen lainsäädäntöprosessin kulun voi kurkata täältä, kaikessa lyhykäisyydessään aiemmin homma on tainnut mennä seuraavasti: 1) lakiehdotus (hallituksen esitys tai lakialoite) esitellään eduskunnalle 2) ehdotus lähetetään sille valiokunnalle, jolle asia kuuluu, tarvittaessa valiokunta pyytää lausuntoa myös toiselta valiokunnalta (esim. valtiovarainvaliokunnalta tai perustuslakivaliokunnalta) 3) valiokunnan mietintö käsitellään eduskunnassa 4) asia lähetetään tarvittaessa suurelle valiokunnalle 5) suuren valiokunnan mietintö käsitellään 4/6) laki hyväksytään tai hylätään 5/7) äänestetään lepäämään jättämisestä. Tämän olen nyt siis päätellyt vain noita asiakirjoja selaamalla, joten jos tässä on joku virhe, kertokaa! Olen siis ymmärtänyt, että suureen valiokuntaan lähetettiin asioita, joista ei ollut tarpeeksi suurta yhteisymmärrystä, eli aika monia asioita. Käsittelyjäkin siis saattoi olla kolme nykyisen kahden sijaan. Myös lepäämäänjättämismenettely oli erilainen aiemmin, ja lain saattoi äänestää lepäämään vaalien yli nykyistä helpommin, mikä oli hyvä jarrutuskeino. Lisäksi tietysti nykyiseen tapaan asia raukeaa, jos ei sitä ehditä vaalikauden aikana käsitellä loppuun.

Pöytäkirjojen asialuettelosta (leikitään vaikka vuotta 1936) saattaa siis löytyä tämäntyyppinen litania (keksin tämän nyt ihan päästäni, koska ei nyt ole käsillä autenttista ritirimpsua, voisin päivittää tämän myöhemmin aidolla tekstinpätkällä): "Kansanvakuutus: Hall. es. n:o 26, ilm. Edk:lle 220. Läh. Kansanv:aan 300. Pp. 325. 1.K. 330. Läh. Suurv:aan. 350. 2.K. 562. 3.K. 786 A.I." Suomeksi tämä siis tarkoittaa, että hallitus on ilmoittanut eduskunnalle esityksen kansanvakuutuslaiksi (HE 26/1936) ja tästä löytyy merkintä pöytäkirjojen sivulla 220. Asia lähetetään kansanvakuutusvaliokuntaan sivulla 300. Asia on pantu pöydälle seuraavaan/johonkin toiseen istuntoon saakka sivulla 325. Ensimmäinen käsittely alkaa sivulla 330 jne. jne. ja lopuksi kerrotaan, että hallituksen esitys löytyy asiakirjojen ensimmäisestä osasta.

Asialuettelossa opastetaan myös oikeaan paikkaan, jos sattuu etsimään väärällä sanalla tai asiaa on käsitelty jonkun toisen asian yhteydessä, eli esim."Kansaneläke: – Ks. Kansanvakuutus". Ajoittain sieltä nousee esille myös tahattoman koomisia löydöksiä, tässä ote vuoden 1936 asialistasta: "Vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus: – Ks. Väkijuomat". Suomalainen sosiaalipolitiikka on hieno asia.

Asiakirjoista löytyvät siis hallitusten esitykset ja valiokuntien mietinnöt. Liitteistä puolestaan löytyvät kansanedustajien/eduskuntaryhmien aloitteet, eli laki-, toivomus- ja raha-asia-aloitteet. Pöytäkirjoista löytyvät eduskuntakeskustelut ja ylipäätään kaikki täysistuntojen pöytäkirjat.

Jostain syystä valtiopäivien asiakirjoissa ei ole luetteloa kansanedustajista eduskuntaryhmittäin, eikä puoluekantaa mainita missään yhteydessä (tai jos mainitaan, minullekin saa vinkata tästä tiedosta!), mikä tekee välillä keskustelujen seuraamisesta hankalaa. Eduskunnalla kuitenkin on verkossa edustajamatrikkeli, jonka avulla seuraaminen on vähän helpompaa (mutta vaatii tietysti internetyhteyden).

Mikäli halajat valiokunnista muutakin tietoa kuin vain mietintöjä, ei valtiopäivien asiakirjoista ole enää iloa, vaan sinun tulee kääntyä eduskunnan arkiston puoleen. Sieltä löytyvät itse mietintöjen lisäksi myös valiokuntien pöytäkirjat ja muu aineisto. Eduskunnan arkistosta löytyvät myös komiteoiden mietinnöt. Vaan jotta asia ei olisi liian yksinkertaista, komiteoiden pöytäkirjoja ei kuitenkaan eduskunnan arkistossa ole, vaan niitä löytyy useammassa paikassa. Osa komiteoiden aineistosta on kansallisarkistossa ja osaa säilytetään ao. ministeriössä.

Eduskuntaryhmien aineistot eivät ole julkishallinnon aineistoa, vaan puolueiden omaa. Eduskuntaryhmien pöytäkirjat ym. löytyvät siis kunkin puolueen arkisoista. Erilaisia ohjelmia kuitenkin onneksi löytyy ihan verkosta ja vieläpä todella helposti, nimittäin POHTIVA-tietokannasta. Edes joku asia on tehty helpoksi!

Tässä taisi olla suunnilleen kaikki, mitä olen toistaiseksi saanut selville. Toivottavasti säästän joltakulta edes vähän pähkäilyä!

Lähteiden löytämisestä, käytöstä ja lähestymisestä, osa 1

En tiedä mitä muissa yliopistoissa tai edes Helsingin yliopiston muissa historia-aineissa kerrotaan lähteistä ja niiden käytöstä, mutta ainakin HY:n yhteiskuntahistorian opiskelijoita ei mielestäni liiemmin evästetä tutkijan konkreettiseen työhön, eli lähteiden löytämiseen ja käyttöön tutkimuksen perustana. Ajattelinpa siis kirjoittaa siitä pari sanasta, jos vaikka hyvällä tuurilla säästäisin joltakulta sen yrityksen ja erehdyksen vaivan, jonka itse olen toistaiseksi nähnyt.

Aloitan kuitenkin siitä, mikä mielestäni meille on opetuksessa saatu hyvin jakeluun, eli lähteiden luonne ja rooli. Lähteet voidaan jakaa kahteen ryhmään: primääri- eli alkuperäislähteisiin ja sekundääri- eli toissijaisiin lähteisiin. Äkkipäätä voisi ajatella, että alkuperäislähteitä ovat mahdollisimman "käpälöimättömät" lähteet, eli esimerkiksi erilaiset asiakirjat, kirjeet, tiedotteet ja julistukset jne., ja toissijaisia sellaisia, jotka ovat käyttäneet näitä alkuperäislähteitä lähteinään. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan riippuu täysin tutkimuskohteesta, mikä lähteen luonne on. Jos tutkitaan vaikkapa Saksan ja Suomen partiojärjestöjen suhteita 1960-luvuilla, alkuperäislähteinä tulisi käyttää em. järjestöjen omien arkistojen aineistoja, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjoitus aiheesta on toissijainen lähde. Vaan jos tutkitaan, miten Suomen lehdistö on uutisoinut Saksan ja Suomen partiojärjestöjen suhteista, sanomalehdet ovat alkuperäislähteitä. Selkeää!

Lähteiden rooli tutkijalle ja aikalaisille on täysin eri, ja tämä on erittäin tärkeää pitää mielessä. Metodikurssilla puhuttiin hienosti, miten lähde on jälki jostain, ja jäljestä tulee lähde vasta sitten, kun tutkija käyttää sitä lähteenä. Vaikka tämä kuulostaa joltain lapsille suunnatulta Hannu & Kerttu -henkiseltä pseudoteorialta, siinä tiivistyy se kaikki. Aineistoa – oli se sitten kirje, sanomalehtiuutinen tai julkishallinnon asiakirja – ei tuoteta historiantutkijoiden lähteeksi, vaan alkuperäistä tarkoitustaan varten (mistä se sitten myöhemmin on jälki). Tämä siis merkitsee myös sitä, että aineistosta itsestään ei lähtökohtaisesti löydä viitteitä laajemmasta kontekstista, sillä se on aineiston tuottajille ja mahdollisille vastaanottajille itsestään selvä. Siksi tutkijalla on vastuu perehtyä aikalaiskontekstiin mahdollisimman hyvin, että hän ymmärtää varmasti, mistä (kaikesta) lähteessä on kyse, eikä tulkitse sitä väärin.

Siksi olen itse päätynyt siihen, että perehdyn alkuperäisaineistoon vasta viimeiseksi ja tutustun ensin tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun toissijaiseen aineistoon. Luulin, että minulla on tässä vähän nurinkurinen ote ottaessani käsittelyyn tärkeimmän aineistoni vasta viimeisenä, jolloin en välttämättä lähesty niitä "tyhjällä mielellä". Pieneksi yllätyksekseni sain tästä kuitenkin kiitosta THPTS:n seminaarissa, sillä kuulemma usein opiskelijat ryntäävät ensimmäiseksi alkuperäisaineiston kimppuun, eivätkä oikeastaan tiedä mitä siitä etsivät tai mitä sillä tekisivät. Muistaakseni vähän samalla tavalla tein itsekin kandin kanssa, mutta näköjään tämä nykyinen tapani on ihan suosittelemisen arvoinen.

Lopettelen osan 1 tähän ja jatkan seuraavassa osassa siitä, mistä niitä lähteitä sitten löytää ja miten niitä käytetään (lähinnä oman aiheeni näkökulmasta). Jätän teidät odottamaan jännityksellä.

Kriisi koettu ja selätetty (?)

Hei vaan, blogi on ollut hiljaisena, koska niin olen minäkin.

Vielä huhtikuun lopussa gradun kanssa sujui oikein hyvin, aikataulussa en pysynyt ihan, mutta toisaalta tein samaan aikaan kahta työvaihetta. Olin alun perin suunnitellut, että kirjoitan ensin muistiinpanot ja vasta sitten mietin tarkalleen, missä järjestyksessä aion edetä, mutta tämä aihe onkin sen verran tuttu että tein prosessoin tuota järjestysasiaa samalla kun naputtelin muistiinpanoja. Tämä olikin oikein hyvä juttu, koska olin varautunut pahimmillaan antamaan sille pari viikkoa aikaa, sillä se on aiemmin ollut välillä todella työläs ajatusprosessi.

Tutkimussuunnitelmanikin oli graduseminaarissa opponoitavana, ja sain oikein kannustavia ja hyödyllisiä kommentteja. Aika omillaan kyllä silti poliittisen historian opiskelijat tuntuvat olevan graduprosessinsa kanssa, muutama seminaaritapaaminen joista yksi tunti on pyhitetty oman työn käsittelyyn. Toki pyytämällä varmaan saisi enemmän ohjausta, mutta aika eri linjoilla mennään silti esim. verrattuna sosiologian opiskelijoihin, joilla graduseminaari on joka viikko ja joka viikolle pitää kirjoittaa jotain (ja saa palautetta). Vähän käy kateeksi...

Noh mutta tosiaan ihan hyvä fiilis oli vielä vajaa pari viikkoa sitten, kunnes 27.4. koitti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran graduseminaari. Kyseessä on joka toinen vuosi järjestettävä seminaari, jossa tutkijat kommentoivat vapaaehtoispohjalta graduvaiheen opiskelijoiden papereita. Ensi vuonna seminaaria ei siis järjestetä, mutta jos oma graduaihe liittyy jotenkin työväenliikkeeseen ja seuraavana vuonna on mahdollisuus osallistua, suosittelen lämpimästi!

Itse sain aika kimurantteja kommentteja, joita ei ehkä tunnissa ehditty kunnolla käsitellä, ja varmaankin siksi omat ajatukseni jäivät tosi levälleen. Kommentit olivat paikoitellen aika ristiriitaisia (”mieti nyt, mitä voisit rajata pois” vs. ”oletko ajatellut, että voisit ottaa mukaan sukupuolinäkökulman?”) ja paikoitellen oli ehkä rivien välistä havaittavissa jonkunlaista kilpailuhenkisyyttä tai henkilökohtaista skismaa liittyen tutkimuksiin/tutkijoihin. Olin suoraan sanottuna aika jäässä seminaarin jälkeen. Fiilis välittömästi seminaarin jälkeen oli, etten oikeastaan tiedä enää yhtään, mitä olen tekemässä, ja etten ikimaailmassa tule selviytymään aikataulussa. Jonkin aikaa motivaatio oli ihan pohjamudissa enkä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, enkä ollut varma oliko kaikki tähän saakka tekemäni työ ollut ihan turhaa. Ihka eka gradukriisini!

Nyt olen kuitenkin saanut vihdoinkin taas ajatuksiani kasaan ja havahtunut pariin tosiasiaan: gradu on saatava kesäkuun aikana valmiiksi, ja gradu on kuitenkin vain gradu. Ei siis ole mahdollista tai vaivan väärti alkaa tehdä kaikkea uusiksi, vaan jatketaan nyt sillä mitä olen jo tähän saakka tehnyt. Olen myös saanut vähän filtteröityä kommentaattoreiden kommentteja ja saanut karsittua minuun ja graduuni liittymättömät ja/tai sellaiset, joita en nyt pysty ottamaan huomioon. Olen kai tavallaan käynyt pääni sisällä loppuun sitä keskustelua, joka aloitettiin THPTS:n seminaarissa, mutta joka jäi kesken.

Sukupuolinäkökulma jää nyt huomioimatta ja anakronistisesta otteesta syytetystä tutkimuksesta otan vain ”tässä järjestyksessä asiat tapahtuivat” -henkiset tiedot, joten anakronismikommentti ei (toivottavasti) kosketa minua. En viitsi alkaa tehdä uudestaan samanlaista salapoliisityötä, jonka joku muu on jo tehnyt, kun ei se kerran ole varsinaisesti tutkimukseni ydintä. Tutkimuskysymykseni ei kuitenkaan ole ”miten sosiaalivakuutus syntyi?” tms., vaan ”miten SDP:n ja maalaisliiton ristiriidat vaikuttivat sosiaalivakuutuksen syntyyn?” Siihen taas vastaan ensisijaisesti alkuperäisaineiston (eli valtiopäivien, valiokuntien ja eduskuntaryhmien pöytäkirjojen ym.) ja toissijaisesti aiempien tutkimusten perusteella.

Vaikka aikataulullisesti tulikin vähän takapakkia, kun olin viikon verran aika lamaantuneessa tilassa, oli kuitenkin todella hyödyllistä perustella vielä hieman eri näkökulmasta tutkimustani itselleni. Seminaarin kommenttien perusteella minun täytyy selvästi vieläkin selkiyttää ilmaisuani sen suhteen, mitä olen tekemässä (ja mitä en). Luulin olevani selvillä vesillä sen suhteen, mutta ilmeisesti tilanne on ”melkein mutta ei ihan”. Hyvä että sekin tuli esille! Sain myös varmuutta tylysti rajata ulos sen minkä olin ajatellutkin, ja lähdeaineiston työnjakokin (eli mitä haen mistäkin aineistosta) on nyt paljon selkeämpi. Ja tosiaan: aika ja resurssit ovat rajalliset, joten tässä vaiheessa ei kannata enää kauhean dramaattisia muutoksia yrittää tehdä, turhaa stressiä vain.

Kyllä tästä vielä gradu tulee!

Saako historian kanssa jossitella?

Edellisessä kirjoituksessani hehkutin ahaa-elämystäni, joka nyt näin muutaman päivän pureskelun jälkeen ei enää tunnu niin järisyttävältä. Asia kuitenkin mietityttää vielä, joten tokkopa tästä kirjoittamisesta haittaakaan on.

Vieläkin kaukaisemmassa tekstissäni historioitsijan liikkumavarasta olen kirjoittanut: "– – 'voittajien historia' on yleisesti vieroksuttua. Tästäkään huolimatta ei edelleenkään ole suotavaa jossitella, samalla kun determinismi ja teleologiakin ovat historioitsijan helmasyntejä. Pitää siis tiedostaa muukin kuin vain tapahtunut menneisyys, mutta sen tutkimista ei kuitenkaan pidetä järin tieteellisenä lähestymistapana."

Palasin puolivahingossa tähän teemaan, kun lueskelin eri mielenkiintoista teosta Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista historiaa. Kirjassa Olli Kangas pohtii, miten Suomen sosiaaliturvan olisi käynyt, jos maalaisliitolla ei olisi ollut niin vahvaa asemaa 1950–60-luvuilla, ja Mari K. Niemi ja Markku Jokisipilä (kirjan toimittajat) pohtivat yleisemmin jossittelun virkaa.

Niemi ja Jokisipilä aloittavat: "Vaikka jossittelulle onkin keksitty hieno sivistyssanavastine, kontrafaktuaalinen päättely, pitävät monet ammattihistorioitsijat sitä pelkkänä ajanvietteenä, viihdyttävänä mutta historiatieteen kannalta auttamattoman hyödyttömänä ja epätieteellisenä puuhana. Sellaisiakin tutkijoita löytyy, joista se on suorastaan vahingollista. Historia itsessään – sellaisena kuin se tapahtui – on jo aivan riittävän haastava tutkimuskohde; miksi siis hankaloittaa sitä entisestään pohtimalla, mitä tämä tai tuo vaihtoehtoinen skenaario olisi tuonut tullessaan?"

Havahduin tästä ja Kankaan artikkelista siihen, että jossittelu on historia-ajattelussani yllättävänkin läsnä. Oman tutkielmani yksi tärkeimmistä metodeista/teorioista on polkuriippuvuus^*. Koska kyseessä on puhtaasti laadullinen tutkimus, metodinikaan eivät voi olla kvantitatiivisen eksakteja, vaan teoriat ja metodit ovat pikemminkin ajattelua ohjaavia apuvälineitä. Huomasin, että oma tapani hahmottaa polkujen alkuja ja kriittisiä käännekohtia on nimenomaan jossittelun kautta: jos minulle tulee mieleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos tilanne olisikin ollut toinen, kyseessä tuskin on triviaali tapahtuma. Yleensä seuraava ajatus on pohdintaa tapahtuneen syistä, mikä taas johdattaa miettimään tilanteen laajempia taustoja. Näin kuin huomaamattaan tulee kuljettua polkua takaperin uusien käännekohtien äärelle.

Miltäköhän Suomen sosiaaliturvan kehitys olisi näyttänyt, jos torpparilain (1918) ja maanlunastuslain (1922) myötä uudet pienviljelijät eivät olisi omaksuneet niin voimakasta pienviljelijäidentiteettiä? Useimmat heistä kuitenkin työskentelivät edelleen ansiotyössä maa- ja metsätaloudessa tilansa ulkopuolella, joten periaatteessa heillä olisi yhtä hyvin voinut olla työläisidentiteettikin, kuten monessa muussa maassa asian laita olikin. Mitä jos sosiaalidemokraatit olisivat ajaneet teollisuustyöväestön asian sijaan selvemmin maa- ja metsätaloustyöväestön, joka oli selvä enemmistö aina 1950-luvulle saakka? Olisiko maalaisliitolla ja SDP:llä silloin ollut paremmat edellytykset yhteistyöhön, kuten muissa Pohjoismaissa, vai olisivatko ne vain entistä verisemmin kilpailleet keskenään samasta äänestäjäkunnasta? Mitä jos Suomen ei olisi täytynyt toisen maailmansodan jälkeen pitkittää maan agraarisuutta massiivisen asutusprojektin myötä? Miltä Suomen eläketurvajärjestelmä näyttäisi, jos vuoden 1956 yleislakolta oltaisiin vältytty ja kansaneläkeuudistuksessa ei oltaisi poistettu ansiosidonnaisuutta?

Mielestäni olennaisia kysymyksiä, mutta ovatko ne epätieteellisiä, koska en tule koskaan saamaan niihin vastausta?

*) Lainaan itseäni tutkimussuunnitelmasta: Polkuriippuvuus tarkoittaa laveasti käsitettynä sitä, että "historialla on väliä" – asiat eivät tapahdu missään menneisyydettömässä tyhjiössä, vaan edeltävillä tapahtumilla on vaikutusta tuleviin tapahtumiin. Näin ymmärrettynä se on siis melko tautologinen teoria ja siten varsin vaikeasti sovellettavissa mihinkään, sillä se pätee kaikkeen. Se toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena tausta-ajatuksena. Polkuriippuvuutta voidaan kuitenkin käyttää myös kohdennetummin etenkin instituutioiden historian tutkimuksessa. Siinä on kyse kontingenteista tapahtumista, joista kriittisissä käännekohdissa seuraa tapahtumaketju tai institutionaalinen rakenne, joka määrittää vahvasti tulevia tapahtumia. Tämä saattaa kuulostaa deterministiseltä, mutta sitä se nimenomaan ei ole: kontingentit tapahtumat ovat sattumanvaraisia tapahtumia, ja kriittisillä käännekohdilla tarkoitetaan tienhaaroja, joissa olisi valittavissa monia eri suuntia. Kun päätös suunnasta on tehty, se kylläkin määrittää tulevia tapahtumia, mitä kutsutaan "itseään vahvistaviksi sekvensseiksi". Itseään vahvistavat sekvenssit muodostavat polkuriippuvuuden ytimen. Ne tekevät suunnan muuttamisesta myöhemmin erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta, mistä saattavat ajan saatossa olla seurauksena anakronistiset ja/tai tehottomat instituutiot.

Ahaa-elämyksillä mehustelua ja TV-vinkki

Uuuuh minkä ahaa-elämyksen sain äsken! Piti oikeastaan tulla nyt heti kirjoittamaan siitä, mutta ykköseltä alkaa todella mielenkiintoisen oloinen dokumentti, Perintönä köyhyys, joten olen hetken aikaa sen ääressä. Jos satut lukemaan tätä tekstiä JUURI NYT maanantaina 2.4.2012 kello 21.24, siirry ihmeessä tv:n eteen klo 21.30 tätä katsomaan. Tullee myös areenaan ja näytetään uusintana ykkösellä la 7.4. klo 12.30. Lisään Areena-linkin myöhemmin ja palaan myös kirjoittamaan oivalluksestani. Palaillaan pian!

– – –

No, ei tuo dokumentti valitettavasti mielestäni erityisen hyvä ollut. Aika ohut ja höttöinen, eikä sitä köyhyyden periytyvyydestä juurikaan tullut esille mitään. Tärkeä aihe, josta olisi voinut irrota paljon enemmän. Mutta laitetaan nyt se linkki, kun lupasin, muodostakoon kukin sitten oman mielipiteensä: Perintönä köyhyys @ YLE Areena

Juna kulkee!

Blogi on elellyt vähän hiljaiseloa, mutta minä ja aivoni onneksi emme. Sain viimeisen (tutkintoon kuuluvan) kurssin valmiiksi (!) ja pääsin taas siirtymään gradun pariin. Olen nyt lueskellut graduun liittyvää materiaalia, ja voi jumpe että tykkäänkin alastani! Aiheen ja näkökulman valinta tuntuvat edelleen todella mielekkäiltä, ja ne myös ovat tarkentuneet entisestään ja tiedän koko ajan paremmin, mitä kirjallisuudestani haen. Huono puoli (?) tässä on se, että pistin sitten kuitenkin johdantokappaleen aika uuteen uskoon, mutta nyt se auttoi jäsentämään ajatuksia paremmin ja nyt se on ainakin melko koherentti – eikä toivottavasti ihan kammottavan tylsä.

Riivin myös pro_gradu.dociin kaikki valmiina olevat tai ainakin helposti käyttökelpoiset tekstit kandista, tutkimussuunnitelmasta ym. ja suureksi hämmästyksekseni sain kasaan jo 60 sivua! Vaikka tiedän, että ideaalitilanteessa näin graduvaiheeseen pitäisikin tulla, tämä tuntuu silti vähän fuskaamiselta, kun tietää joidenkin oikeasti kirjoittavan koko gradun tyhjästä. Mutta en todellakaan valita, ja toisaalta tämä myös valaa paljon toivoa aikataulun suhteen. Jos kirjoitin 40-sivuisen kandin muutamassa kuukaudessa, enköhän sen 30–40 sivua gradutekstiäkin samassa ajassa suolla.

Tässä yhteydessä täytyy myös olla kiitollinen poliittisen historian ihan omista vaatimuksista opinnäytetöiden suhteen... Valtsikassa yleisesti ohjeena on, että gradun tulisi olla 60–80 sivua pitkä, mutta polhissassa minimi on 80. Aiemmin olin tästä kovin närkästynyt, mutta nyt on kyllä aika eri ääni kellossa. Tekisi pikkusen tiukkaa yrittää mahduttaa vielä tekemätöntä gradua 20 sivuun, heh.

Tilastojen ja käsitteiden ihanuus ja kamaluus, tapaus ”köyhyys ja tuloerot”

Yliopisto-lehti julkaisi viime numerossaan erittäin hyvän jutun tuloeroista, Eurot ja erot. Artikkelissa avataan ansiokkaasti tuloerojen nykytilaa, historiaa ja syitä kehitykselle sekä ennen kaikkea mitä ne tuloerot ovat, mitä eivät ja miten ne toimivat. Suosittelen lämpimästi lukemaan artikkelin varsinkin, jos joku edellä luettelemistani asioista oli hepreaa.

En referoi artikkelia sen tarkemmin tässä, sillä se ei ole mitenkään mahdottoman pitkä. Tyydyn myös kehujen osalta toistamaan, että juttu oli hyvä – olisi tylsää ja mieletöntä alkaa luetella kaikkia hyviä kohtia. Annan arvosanaksi 9, ja avaan miksi ei kuitenkaan kymppiä napsahtanut:

a) Suurimmat setelit -kappaleessa olisi saatu alleviivata enemmän, että kyseessä on siis vain Tilastokeskuksen tuossa käyttämät käsitteet ja laskutavat. Se on toki hyvinkin järkevä, ellei jopa järkevin, tapa laskea ja havainnollistaa tuloeroja, mutta mielestäni tuosta kohdasta jää nyt käsitys, että tuo on universaali ja vakiintunut tapa laskea tuloeroja kaikkialla maailmassa. Se ei pidä paikkaansa, vaan tuloerot voidaan laskea käytettävissä olevien tulojen (ks. määritelmä 3) lisäksi myös bruttotuloista tai nettotuloista, ja yksikköinä voidaan käyttää kotitalouksien lisäksi myös yksilöitä. Tämä on erittäin tärkeää pitää mielessä, sillä jos valtio X:n tuloerotilastot on koostettu yksilöiden nettotuloista, ne eivät ole (kunnolla) vertailukelpoisia esimerkiksi Tilastokeskuksen Suomen-tilastojen kanssa, koska ne taas perustuvat kotitalouksien käytettävissä oleville tuloille. Näiden tilastojen vertailu 1:1 johtaisi huomattaviin vääristymiin.

Korjaus: Tilastokeskuksen laskutapa on yleisesti käytössä OECD:ssä, joten sen voi hyvinkin katsoa olevan universaali ja vakiintunut tapa. OECD:n tilastot ovat siis vertailukelpoisia keskenään, mutta suosittelen silti varmuuden vuoksi tarkistamaan tilastojensa lähteen ja laskutavan, jos aikoo itse tehdä tuloerojen vertailua eri lähteisiin pohjautuen.

b) Artikkelissa tyydytään toteamaan, että ”[t]uloerojen kasvu Suomessa johtuu nimenomaan ylimpien tulojen huimasta kasvusta. Erityisesti pääomaverotuksen alhaisuus ja vuonna 1993 laajennettu mahdollisuus muuttaa palkkatuloja pääomatuloiksi ovat lisänneet tuloeroja.” Ymmärrän, että tila on rajallinen eikä asiaan ole ollut mahdollisuutta paneutua sen tarkemmin, mutta suosittelen silti tutustumaan juttuun vähän syvemmin esimerkiksi Hesarin artikkelin (Suomi ykkönen tuloerojen kasvussa) tai TalSan artikkelin (Verouudistus selittää tuloerojen kasvun) avulla. Tämä ei nimittäin ole todellakaan mikään triviaali juttu. Jos minä olisin Suomen diktaattori, kaksi ensimmäistä tekoani olisi v. 1993 veroreformin peruminen ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi sekä sosiaaliturvajärjestelmän byrokratiahelvetin räjäytys ja sen korvaaminen perustulopohjaisella järjestelmällä. Ugh, olen puhunut (tästä asiasta).

c) Jutussa avataan hyvin ansiokkaasti esimerkiksi tuloerojen ja palkkaerojen eroa ja muutenkin valotetaan, mistä tulojen ja palkkojen vertailussa oikeastaan on kyse. Mutta sitten Köyhyys on toinen asia -kappaleessa yhtäkkiä puhutaan muitta mutkitta ”köyhyydestä” määrittelemättä lainkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Ja vielä esitetään väittämiä, jotka ehdottomasti vaatisivat määrittelyn taustakseen, jotta aukeaisi mitä edes sanotaan. Tämä on jatkuva ärsytyksen aiheeni – köyhyys ei ole mikään yksiselitteinen käsite! Eikä nyt edes tarvitse ajautua mihinkään postmoderniin relativismiin ja pohtia syvällisesti sosiaalisten konstruktioiden merkitystä ja subjektien nomadisuutta, vaan köyhyydelle on olemassa erilaisia, vakiintuneita määritelmiä ja laskutapoja (ks. esim. kohta ”Köyhyyden määritelmät vaihtelevat”).

Jutun väittämät lyhyesti: tuloerot ovat eri asia kuin köyhyys ja niihin vaikuttavat eri asiat.

Jos köyhyydellä tarkoitetaan suhteellista köyhyyttä, kuten Suomen kaltaisessa valtiossa on järkevää olettaa, köyhyys ei ole lainkaan irrallaan tuloeroista. Tilastokeskuskin toteaa, että ”[s]uhteellinen köyhyys viittaa [...] tuloeroihin”.

Suhteellinen köyhyys lasketaan Suomessa mediaanituloista (yleensä käytettävissä olevista tuloista), ja tämä on se olennaisin ero – jos köyhyys laskettaisiin tulojen keskiarvosta, tuloerot ja köyhyysaste kertoisivat täysin samasta asiasta. (Jos mediaanin ja keskiarvon ero on hakusessa, lunttaa Wikipediasta.) Eli yksinkertaistettuna: jos ylin tuloprosentti tuplaa ansionsa, tuloerot kasvavat voimakkaasti, mutta suhteellinen köyhyys ei kasva, sillä mediaanituloihin tämä ero ei vaikuta. Tältä osin olen siis kyllä samaa mieltä artikkelin kanssa.

Esimerkit, joilla tätä eroa havainnollistetaan, ovat sen sijaan aika ihmeellisiä.

Työttömyyden kasvu 1990-luvulla ei aiheuttanut tuloerojen kasvua siksi, että työttömiksi jääneet saivat ansiosidonnaista päivärahaa. 1990-luvun laman aikana tuloerot jopa supistuivat.
[...]
Hallitus pyrkii tasaamaan tuloeroja nostamalla joitakin alimpia sosiaalietuuksia sekä kiristämällä pääomaverotusta.

Näissä esimerkeissä voitaisiin puhua sekä tuloeroista että köyhyydestä, joten niiden eron hahmottaminen on esimerkkien avulla aika haastavaa. 1990-luvulla tuloerot eivät tosiaan ampaisseet kattoon ennen kuin vasta vuosikymmenen lopussa kahdesta syystä: 1) veroreformi astui voimaan vasta 1993, eivätkä sen vaikutukset tietenkään näkyneet välittömästi, mutta vuosikymmenen lopussa kyllä, 2) kuten mainittu, työttömät saivat ansiosidonnaista, eivätkä heidän tulonsa siten romahtaneet niin pahasti kuin olisi voinut, jolloin myös kaula ylimpään tuloluokkaan pysyi maltillisempana. Verrattuna työllistettynä olemiseen keskiluokan tulotaso kuitenkin tipahti huomattavasti, mikä puolestaan laski mediaanituloja. Tällöin myös köyhyysraja laskee, jolloin köyhyyskin vähenee. 1990-luvulla siis sekä tuloerot että köyhyys pysyivät tilastoissa maltillisina tai jopa laskivat, vaikka tosiasiassa köyhien asema ei tokikaan parantunut miksikään.

Mitä tuloerojen tasaamiseen tulee, pääomaverotuksen kiristäminen toki olisi siihen toimiva keino. Mutta eikös alimpien sosiaalietuuksien nostaminen sekä pienennä tuloeroja että vähennä köyhyyttä?

Summa summarum: tuloerot ja köyhyys ovat kyllä eri asioita ja niihin vaikuttavat eri asiat, tämä selvä ja ymmärretty. Yliopiston jutun perusteella tämä ero ei kyllä varmaankaan auennut asiaan vähemmän vihkiytyneelle, koska käytetyt esimerkit havainnollistivat hyvin realistisesti, miten ne nimenomaan usein liittyvät samoihin ilmiöihin (vaikka vaikutusmekanismit ovatkin erit). Lisäksi molemmissa on se riski/ongelma, että tilastoja täytyy osata lukea, eivätkä tilastot välttämättä aina heijastele todellisuutta.

Huomautus: Jutun tämän osion ei ollutkaan tarkoitus kokonaisuudessaan käsitellä tuloerojen ja köyhyyden eroa, ks. Kyösti Niemelän (jutun kirjoittajan) kommentti alla. Mutta pieni köyhyysvalistushan on silti aina paikallaan :-)

Seminaari: Changing meanings of (un)employment 27.–28.2.

NordWel järjestää todella mielenkiintoisen oloisen seminaarin viikon kuluttua. Puhumassa on mm. Nils Edling, jonka artikkeli Limited Universalism: Unemployment Insurance in Northern Europe 1900–2000 teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen. Olin tuolloin ensimmäisen vuoden opiskelija ja kävin praktikumia "Hyvinvointivaltio, työ ja sukupuoli" – enpä osannut silloin vielä arvata, että juuri tuohon ne isoimmat kiinnostuksen kohteeni tulisivat tiivistymään. Edling kyseenalaisti työväenliikkeen osuutta (universalistisen) työttömyys- ja muun sosiaaliturvan kehityksessä Pohjoismaissa ja valotti muutenkin pohjoismaisen sosiaaliturvan historiaa. Ensimmäisen vuoden opiskelijana olin tietysti muutenkin (nykyistä enemmän) kujalla, mutta muistan olleeni tuosta nimenomaisesta artikkelista jotenkin perin pohjin järkyttynyt – kauniit kuvat hyvinvointivaltiosta (joita en edes ollut tiedostanut muodostaneeni) jos eivät nyt suorastaan romuttuneet, ainakin tahriintuivat pahemman kerran. Ja kas, enkös nyt olekin tutkimassa työväenliikkeen roolia sosiaaliturvan muotoutumisessa? Praktikumiakin btw veti Heidi Haggrén, joka nyttemmin toimii NordWelin koordinaattorina. Ympäri mennään, yhteen tullaan.

Mutta siis, vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta seminaarilta. Jos siis työttömyyden ja sen historian tutkiminen kiinnostavat, tyle tyle. Tässä vielä infoa:

Changing meanings of (un)employment
University of Helsinki, 27–28 February 2012
Venue: Forest House (Metsätalo), Unioninkatu 40, room 10

Open seminar on the making and defining of unemployment from a comparative historical perspective.

PROGRAMME

Monday 27 February, 13–17

13.00 Opening words

13.10 NOEL WHITESIDE (University of Warwick): The Historical Construction and Reconstruction of Unemployment – a Comparison

14.10 Coffee

14.30 NILS EDLING (Stockholm University): Creating National Labour Markets: The Public Labour Exchange 1890–1920

15.30 MATTI HANNIKAINEN (University of Helsinki): Unemployment and Labour Market Flexibility in the Great Depression. The Case of Construction Workers in Helsinki

Tuesday 28 February, 9–13

9.15 MIRJA ÖSTERBERG (University of Helsinki): Arguments by the Finnish Social Democrats concerning unemployment in the 1930s

10.15 Coffee

10.30 SAMI OUTINEN (University of Helsinki/Stockholm University): The Changing Concept of Unemployment in Finland in the Late 20th Century

11.30 PATRICK EMMENEGGER (University of Southern Denmark): The Politics of Job Security Regulations: From Drift to Layering on Job Security

12.30 Closing discussion

The workshop is open for public. However, for coffee please register to Heidi Haggrén, heidi.haggren[at]helsinki.fi, by 23rd February 2012.

Organiser: The Nordic Centre of Excellence NordWel (The Nordic Welfare State – Historical Foundations and Future Challenges).

Historiasta ja todellisuudesta – minun todellisuudessani

Omaa historioitsijan identiteettiäni (?) pohtiessani ja muodostaessani olen miettinyt, mikä minua oikeastaan historiassa kiehtoo. Olen päätynyt huomaamaan, että asia palautuu aikoihin jo kauan ennen kuin osasin edes arvata, että päädyn/hakeudun historia-alalle. Olen ollut (valtio-opin lehtori Kari Paakkunaisen sanavarastoon kajotakseni) fascinoitunut todellisuuden konseptista jo lukiossa, ja se on osaltaan johdattanut minut alalle, joka ei oikeastaan muuta käsittelekään.

Tämä pohdinta on oikeastaan jatkumoa aiemmalle tekstille historioitsijan liikkumavarasta. Ko. tekstissä mainitun lisäksi historioitsijan tulee myös tiedostaa oma sosiokulttuurinen ympäristönsä ja sen sisään rakennetut ja annettuna otetut merkitykset, jotka saattavat erota merkittävästikin aiempien aikojen merkityksistä. Vaikkei puhutakaan itsensä sammuttamisesta, tämä oman ympäristönsä ja omien lähtökohtiensa tiedostaminen pitää sisällään myös eräänlaisen pyrkimyksen osata tiedostamisen kautta irtautua niistä ja pyrkimyksen ymmärtää toisia, historiallisia ympäristöjä. Viittasin aiemmin Jorma Kalelan analogiaan vieraasta kulttuurista, kun historioitsijan tulee "unohtaa" jotakin mennyttä tapahtumaa tai ajankohtaa seuranneet tapahtumat, vaikka todellisuudessa tietääkin ne. Sen lisäksi vieraan kulttuurin lähestymistapaan kuuluu myös sosiokulttuurinen tietoisuus.

Markku Hyrkkänen puolestaan pohtii aihetta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen teoretisoinnin kautta teoksessa Aatehistorian mieli. (On muuten todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja, suosittelen lämpimästi.) Maailmankuvaan kuuluu sekä reflektoituja että reflektoimattomia oletuksia ja katsomuksia maailmasta. "Maailmankuvat sisältävät toisin sanoen sekä 'vaieten omaksuttuja yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja käsitteellisiä edellytyksiä' että tietoista 'pyrkimystä todellisuusnäkemysten systematisointiin'." (s. 105) "Miten sitten maailmankatsomus 'mahtuu' tähän maailmankuvan määrittelyyn? [Juha] Manninen määritteli vuonna 1977 maailmankatsomuksen eräänlaiseksi henkiseksi toiminnaksi, maailmankuvan reflektoiduksi ulottuvuudeksi. Maailmankatsomus edellyttää luojiltaan ja omaksujiltaan 'poikkeuksellista henkistä aktiivisuutta, pyrkimystä todellisuusnäkemysten systematisointiin'. Kun ihminen pohtii systemaattisesti ja tietoisesti maailmankuvaansa kuuluvia 'todellisuusnäkemyksiä', on tuloksena maailmankatsomus." (s. 109)

Oli hykerryttävää lukea Hyrkkäsen teosta, jossa hän kirjoittaa oikeastaan hyvin pitkälti omia, jo vuosia sitten alkaneita pohdintojani. Maailmankuvan ja maailmankatsomuksen käsitteiden sijasta olen kylläkin käyttänyt sanaa todellisuus. Jokaisella ihmisellä on oma todellisuutensa, sekä henkilökohtaisesti että omassa sosiokulttuurisessa ympäristössään. Minua itseäni kiehtoo historiassa pyrkimys ymmärtämiseen: haluan ymmärtää, miksi asiat ovat tapahtuneet kuten ovat; haluan ymmärtää muita todellisuuksia. Oman ja muiden todellisuuksien ymmärtämisessä on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen ero ja rajoite, jonka puolivahingossa onnistuin pukemaan sanoiksi erään Berliinin yössä käydyn keskustelun aikana. (Kiitos Joel :)

Tämä ero on rationaalisuus/emotionaalisuus. Omaa todellisuuttaan ei koskaan tule ymmärtämään aidon rationaalisesti: laajassa kontekstissa ja analyyttisesti, kaikkia kausaliteetteja havainnoiden. Oma todellisuutemme on meille liian läsnä, se on liian iso osa meitä ja me olemme liian iso osa sitä, jotta osaisimme arvioida sitä kauempaa – niin, kuin vierasta kulttuuria. Muita todellisuuksia, menneitä tai toisaalla olevia, puolestaan voimme yrittää ymmärtää rationaalisen tarkkailun ja analyysin kautta, mutta meille on täysin mahdotonta koskaan ymmärtää niitä emotionaalisella tasolla. Muut todellisuudet ovat meille määritelmällisesti vieraita, joten me emme mitenkään voi uskoa ja kokea niitä. Nykypäivän vieraita kulttuureja ehkä voimmekin kokea, mutta nekin kokemukset syntyvät meidän omassa todellisuudessamme. Muut todellisuudet ovat meille uskomuksia, eivät emotionaalisella tasolla totta, eikä muulle kuin omalle emotionaaliselle tasolle tule koskaan olemaan pääsyä. Tämä oli minulle sekä sydämeni särkevä että uskomattoman vapauttava huomio.

Minulle historia on loputtoman laaja kirjo todellisuuskertomuksia. Voiko kiehtovampaa ollakaan?

Tutkimussuunnitelma [x] Aikataulu [x]

Aaaahhh!

Tutkimussuunnitelma/johdanto on valmis, lähetin sen äsken professorille! Vaikka siihen varmaan joitakin korjauksia ja muutoksia tuleekin, suurin osa siitä tuskallisesta osiosta on nyt tehty. Tämä siis tarkoittaa myös, että ensimmäiset 20 sivua gradusta on tehty. Jee! Enää 60 jäljellä. "Jee." (No, onneksi kandistakin irronnee parisenkymmentä sivua käyttökelpoista materiaalia, joten ihan hyvällä mallilla ollaan oikeastikin :)

Laadin myös siihen tutkimussuunnitelmaan kuuluvan aikatalun, joka näyttää tältä:

Helmi–huhtikuu: Aineiston keruu, aineistoon perehtyminen ja muistiinpanojen laatiminen
Huhti–toukokuu: Muistiinpanojen ja muun käytettävän materiaalin (so. kandidaatintutkielman) läpi käymistä ja järjestämistä, tutkielman tarkan rakenteen suunnittelu, kirjoitustyön aloitus
Touko–kesäkuu: Kirjoitustyö, oikoluku ja tarkistus, muu viimeistely

Helmikuussa en kyllä tosin varmaankaan saa ihan hirveästi vielä aikaan, koska tässä on päällä pari muutakin kurssia, joiden eteen pitäisi tehdä asioita (kuten kirjoittaa luentopäiväkirja, lukea historiateoreettinen teos ja kirjoittaa siitä essee). Olen minä sentään ensi torstain pyhittänyt kansalliskirjastolle, jossa tulen viettämään monta pyörryttävän hauskaa tuntia eduskuntakeskusteluja kopioiden. Ihan sormet jo syyhyää. Lainaan itseäni toisaalta, 2000-lukulaista first world -prinsessaa ärsyttää, ettei noita voi olla sähköisesti missään :D Hirvittävän uuvuttavaa liikkua fyysisesti materiaalinsa perässä? Ilman tietokonetta?

Kaikkein isoin urakka on tietysti kaiken materiaalin lukeminen ja varsinkin muistiinpanojen kirjoittaminen kaikkine uuvuttavine viitteineen. Urakka on jo aloitettu, mutta paljon on vielä jäljellä. Olen toki karkeasti hahmottanut tutkielman rakenteen, joten tiedän myös, mitä materiaaliltani haen ja miten järjestelen muistiinpanoni, mutta eipä ne muistiinpanot silti itsestään synny. Ja aina tulee kuitenkin jotain ylläreitä, joiden vuoksi joutuu vähän miettimään asioita uudestaan.

Olen kuitenkin asettanut itselleni ensisijaiseksi deadlineksi muistiinpanojen osalta 15.4. ja ihan ehdoton "NYT JUMALAUT" -takaraja on 30.4. Tutkielman tarkan rakenteen tulee olla valmis ihan viimeistään 15.5. ja 14.6. on itse gradun DL. 15.6. on mun synttärit, joten se on hyvä porkkana, voin sitten silloin juhlia kaksin verroin sekä synttäreitä että gradun valmistumista – voisko parempaa synttärilahjaa ollakaan :) Lukuvuoden 2011–2012 viimeinen tarkastukseenjättöpäivä on 7.5., siihen en ehdi mitenkään, joten se jää syyskuulle. Syyskuuhun asti on siis aikaa kirjoittaa tiivistelmä, tarkistaa viitteitä ym. hiomista, mutta muilta osin tulee olla valmista kesäkuussa.

Kuukausi itse kirjoitusprosessille saattaa kuulostaa vähältä, mutta mainitsin jo jossain aiemmassa postauksessa, että se on mulle helpoin vaihe koko hommasta. Tapaan kirjoittaa aika seikkaperäisiä muistiinpanoja suht valmiina virkkeinä (minkä vuoksi se on todella työläs vaihe) ja rakennetta suunnitellessani mietin sen todella viimeisen päälle valmiiksi ja järjestän muistiinpanot niin, että voin kirjoittaa niitä checklistin tapaan valmiiksi tekstiksi (minkä vuoksi se taas on todella työläs vaihe). Lisäksi huhtikuusta alkaen muu opiskelu on todella minimaalista, joten ainakin itsestäni tuntuu, että aikataulu on ihan realistinen. Ainakin nyt siitä tehdään realistinen vaikka väkisin, kun se on kerran kaikelle kansalle julistettu :D

Historioitsijan liikkumavarasta

Tutkimussuunnitelman metodiosiota kirjoittaessani herkistyin pohtimaan historiantutkijan roolia tänä päivänä. Kopioin tekstin tännekin.

Historiateoriaa tai historiantutkimuksen metodioppaita lukiessa tulee herkästi tunne, että historioitsijan työhön liittyy lähinnä rajoitteita. On sanouduttu irti historismin paradigmasta, jonka mukaan tutkijan tulee sammuttaa itsensä ja antaa alkuperäislähteiden puhua puolestaan. Lähteitään ei sopinut tulkita eikä niitä saanut lähestyä mielessä jokin tietty tutkimuskysymys tai näkökulma, vaan historioitsijan tuli välittää vain mitä kronologia ja lähteet itse kertoivat ja selittivät.

Nykyään ei enää ylläpidetä historioitsijan itsensä sammuttamisen vaatimusta, vaan tunnustetaan sen inhimillinen mahdottomuus. Historiantutkijatkin ovat ihmisiä ja sitä kautta myös väistämättä välittävät lähteistään oman henkilökohtaisen tulkintansa. Tämän tunnustamisesta huolimatta ei kuitenkaan ole suotavaa tulkita lähteitä liikaa, vaan niille ja historiallisille toimijoille on tehtävä kunniaa pyrkimällä välttämään jälkiviisautta – näkökulmat ja henkilökohtaiset lähtökohdat sallittakoon, mutta menneisyyden tarkastelu nykypäivän ”tirkistysaukosta” ei ole sallittua. Tässä suhteessa tutkijan siis tavallaan yhä tulee sammuttaa itsensä: hänen tulee pyrkiä ymmärtämään menneisyyden tapahtumat ikään kuin hän ei tietäisi niitä seuraavia tapahtumia, jotka hän kuitenkin todellisuudessa tietää. Jorma Kalela on muotoillut tämän teoksessa Historiantutkimus ja historia niin, että historiantutkijan tulisi lähestyä tutkimusaihettaan kuin vierasta kulttuuria.

Tämän päivän historioitsijalle on siis sallittua muodostaa ja valita oma näkökulma. Ei olekaan enää olemassa vain yhtä historiaa, vaan niin kutsutut uudet historiat (kuten mikrohistoria, sukupuolihistoria, siirtomaahistoria jne.) ovat vakiinnuttaneet tieteellisen asemansa, ja ”voittajien historia” on yleisesti vieroksuttua. Tästäkään huolimatta ei edelleenkään ole suotavaa jossitella, samalla kun determinismi ja teleologiakin ovat historioitsijan helmasyntejä. Pitää siis tiedostaa muukin kuin vain tapahtunut menneisyys, mutta sen tutkimista ei kuitenkaan pidetä järin tieteellisenä lähestymistapana.

Historiateoriassa esiintyy myös ristiriita yleisen teorian ja empirian välillä. Yleisen teorian vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että yleiset teoriat jäsentävät menneisyyttä väkivaltaisesti jättämättä sijaa tapauskohtaisemmalle kehitykselle ja tarkastelulle. Empiirisen tutkimuksen vastustajat puolestaan näkevät tapauskohtaisen tutkimuksen johtavan fragmentoituneisuuteen, jossa laajempi konteksti hukkuu yksittäistapausten mereen.

Näennäisesti nykypäivän historioitsijalla on vapaammat kädet kuin rankelaisen historismin toteuttajilla, mutta onko liikkumavaraa kuitenkaan todellisuudessa mainittavasti enemmän, vai onko se vain siirtynyt hieman eri alueelle?

Käsiteviidakossa ilman viidakkoveistä

Voihan itku sentään. Miten sitä voikin sekoittaa itsensä pahemman kerran sillä, että yrittää selventää itselleen (ja lukijoille) käyttämiään käsitteitä?

Vielä pari tuntia sitten käsitteet kuten sosiaalivakuutus,universaalisuus, residuaalisuus, huoltoperiaate, kansan- ja työväenvakuutus jne. olivat minulle aivan päivänselviä, mutta nyt olen toivottoman epävarma siitä, mitä niihin kuuluu ja mitä ei tai mitä ne ylipäätään tarkoittavat.

Onko esimerkiksi sosiaalivakuutus väistämättä aina valtiollinen ja lailla säädetty, vai lasketaanko myös tehdaskassat sosiaalivakuutuksen muodoksi? Kuuluuko universaaliseen sosiaaliturvaan määritelmällisesti tasasuuruiset etuudet (TJEU kansaneläke, lapsilisät) vai vain yleensä?

Miten residuaalisen ja huoltoperiaatteelle pohjautuvan sosiaaliturvan ero oikein tulisi selittää? Molemmat ovat julkisia järjestelmiä, jotka pyrkivät turvaamaan minimielintason niille jotka eivät pysty itseään elättämään, eikä tuen saamisen ehtona tai pohjana ole yksilön suorittamat sosiaaliturvamaksut. Toinen (residuaalinen) on äärimmäisen minimalistinen ja stigmatisoiva ja perustuu yksilöiden vastuuseen omasta itsestään, toinen (huoltoperiaate) on ennemminkin holhoava. Millä perusteella?

Myös vakuutus- ja rahastointiperiaatteen eron selittäminen tuottaa suunnattomia vaikeuksia, vaikka periaatteessa ja intuitiivisesti niidenkin erot ja yhtäläisyydet ovat aivan selkeitä. En vain osaa muodostaa mitään suomenkielisiä järkeviä virkkeitä, joilla asian ilmaisisin. Asiaa ei suoranaisesti helpota, että sosiaaliturva voi samanaikaisesti pohjautua huolto-, vakuutus- ja rahastointiperiaatteelle. "Rahaa maksetaan organisaatiolle X, joka tarpeen tullen antaa rahaa joko suhteessa suoritettuihin maksuihin tai sitten ei, ja joka voi investoida rahoja tai sitten ei ja vaan säilöö niitä." Aha.

Huomenna varmaan (toivottavasti) osaan aivan sujuvasti ja vaikka takaperin määritellä kaikki nämä tässä mainitut ja mainitsemattomat käsitteet, mutta juuri nyt tällä hetkellä tämä kaikki tuntuu aivan liian filosofiselta. (Siitäkin huolimatta, että olen keittiöyhteiskuntafilosofi.)

Kovin epäselvä pläkki

Olen muuten vielä hyvin ymmälläni pläkki-asiasta, jota ihmettelin aiemmassa postauksessani. Pläkki tarkoitti ennen wanhaan mustetta (ruots. bläck). Mutta ei tässä vielä kaikki, Wikipedia tietää kertoa: "Läkkipelti eli pläkkipelti on 0,1–2,5 mm paksu tina-lyijyseoksella päällystetty peltilevy."

Kumpaankohan sanonta "selvä kuin pläkki" liittyy? Ja mitä "selvä" tässä yhteydessä tarkalleen tarkoittaa? Putipuhdastako, eli pelti kelpaa vaikka peilailuun – vai viitataanko tällä nyt "mustaa valkoisella" -henkiseen selvyyteen?

Jaahs, no nyt sitten löysin jutun, jonka mukaan sanonta saattaa tulla Vähästäkyröstä. "Joka kulmalla tehtiin pläkkisepän työtä ja kuka tahansa saattoi oppia vähän taontaa katsellessaan, kirjoittaa paikallishistoriikin kokoaja Pertti Gylldén (1983) vähäkyröläisestä pläkkyriperinteestä. Mahdollisesti tästä tuleekin sanonta selvä kuin pläkki."

Voisiko joku kielitieteiljä tai muu viisas päästää minut ahdingostani?

Puiseva, puisevampi, johdanto

Hnnngghhh. Periaatteessa tykkään kirjoittamisesta. Se on oikeastaan tutkielmien kivoin osuus, koska omassa etenemistavassani kirjoittaminen on viimeinen vaihe. Suurin ajatustyö on jo tehty: kaikki muistiinpanot ovat valmiit, tutkielman runko on ranskalaisina viivoina viimeistelty ja harkittu, tiedän tarkalleen jo mitä ja missä järjestyksessä aion sanoa, voin siis vain kirjoittaa kohta kohdalta kunnes olen valmis.

Mutta on yksi osio, jonka kirjoittaminen on poikkeuksetta kammottavaa tervanjuontia: JOHDANTO. Sillä pitäisi herättää lukijan mielenkiinto ja blaabatiblaa. Just joo. Selkeästi 100 % toimiva juttu, koska ihan joka ikinen opiskelijahan lukee tarkkaan aina kaikki johdannot tenttikirjoista, ihan vaan koska ne on niin tajut-toman mielenkiintosia. Tajunnanräjäyttäviä suorastaan.

Graduseminaarissa meidän pitää kirjoittaa tutkimussuunnitelma, joka on siis kutakuinkin sama asia kuin gradun johdantokappale. Pyysin mahdollisimman varhaisen deadlinen sille, joten sen täytyy nyt sitten olla 14.2. tehtynä.^*) Onneksi siitä valtaosa on jo kirjoitettuna edellisissä teksteissä (kandissa ja tutkimuskurssin semmatyössä) ja eilen rääpin kasaan yhteen tiedostoon oikeaan järjestykseen kaiken, mitä em. teksteistä on käytettävissä. (Blogilla on heti muhun aktivoiva vaikutus, huomaatteko!) Nyt pitää enää vain sitoa tekstinpalaset yhteen sulavammaksi kokonaisuudeksi (just joo) ja raapustaa muutamat puuttuvat kohdat.

Näin aikainen deadline ja pitkälle valmis tekstipohja varmaankin koituvat mun pelastuksekseni, koska olisin luultavasti muuten lykännyt hommaa niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt sen sijaan ylivoimaisesti ankein osuus on kohta tehty! Ja tutkimussuunnitelmaan kuuluva aikataulu on myös eeeeerittäin hyvä juttu. Tervetuloa takaisin, roti.

^*) Jos semmalaiset sattuvat lukemaan tämän, älkää hätääntykö, se on mun oma "esi-DL" joka sovittiin kurssiaikataulun ulkopuolelta herra professorin kanssa.

Johdannossa/tutkimussuunnitelmassa tulee olla:
– tutkimustehtävän hahmottaminen ja perustelu
– lähestymistavan pohdinta
– näkökulman "valinta"
– tutkimuskysymysten muotoilu
– tehtävän rajaukset
– käsitteiden tarkastelu
– lähdeaineiston arviointi
– metodisten ongelmien ja ratkaisujen pohdinta
– esityksen rakenteen pohdinta ja ratkaiseminen
(– työsuunnitelma ja aikataulu)

Miten herran tähden tuon listan saa käytyä läpi ilman, että sekä kirjoittaja että lukija vaipuvat koomaan? Ymmärrän kyllä, että kaikki kohdat ovat tärkeitä ja että niiden täytyy nimenomaan olla johdannossa, ennen varsinaista tutkimusta. Mutta on se silti vaan niin uskomattoman tylsää. 15–20(!) sivua väkisin puserrettua tylsyyttä.

Admit, olen kenties iiihan aavistuksen melodramaattinen tämän asian kanssa, mutta jos ei vielä käynyt selväksi, johdannot on lähes poikkeuksetta tylsiä ja niiden kirjoittaminen on tylsää. Tylsä on kuivaa ja puisevaa.

stock.xchng

Misc

Saattaa btw myös olla, että kirjoittelen jotain omia ajatuksiani ajankohtaisista sosiaalipoliittisista, historiaa koskevista tms. yhteiskunnallisista teemoista, mutta katsotaan minkälaiseksi tämä blogi lopunkaiken muodostuu. Vai lopahtaako jo ennen kuin on lähtenyt käyntiinkään :D

Em. aihepiireihin liittyvää blogi/linkkilistaa ainakin aion haalia ihan itseänikin varten, toivottavasti siitä on jollekulle muullekin jotain iloa ja hyötyä. Tännekin päin saa oikein mieluusti antaa linkkivinkkejä!

Kuka ja mitä?

Jonkinmoinen pieni esittelykin varmaan on paikallaan, jotta mahdollisille lukijoille hieman aukeaa, mistä ja kenestä on kysymys.

Olen siis Sohvi 27 v. ja opiskelen poliittista historiaa Helsingin yliopistolla, kunnioitettavat (köh) viisi vuotta jo takana ja kuudes meneillään. [Hyi miten muumiolta kuulostan... mutta onneksi vaan kuulostan.] Olisi siis ihan kiva valmistua tässä jossain vaiheessa – kovana aikomuksena onkin saada gradu valmiiksi kesään mennessä tai ihan viimeistään heinäkuun loppuun mennessä, koska siinä vaiheessa loppuu opintotuki. Tämä saattaa kuulostaa hieman suuruudenhullulta tavoitteelta, sillä olen teoriassa ryhtynyt projektiin vuodenvaihteessa. Kuitenkin kuten edellisessä postauksessa mainitsin, graduni on laajennus (jo valmiiksi laajasta) kandista, eli aikataulu on kyllä ihan realistinen. Sillä edellytyksellä tosin, että esim. edistäisin projektia jotenkin...

Jos poliittinen historia ei kuulostanut tarpeeksi puuduttavalta, sosiaali- ja puoluepolitiikan ymppääminen siihen varmaan viimeistään karkottaa useimpien loputkin mielenkiinnon rippeet. Mutta itse tykkään ja tällä mennään. Graduni aiheena on siis lyhyesti ilmaistuna poliittisten ristiriitojen vaikutus sosiaalivakuutuksen syntyyn Suomessa. Työnimenä on toistaiseksi Sosiaalivakuutus politiikan taisteluareenana tai jotain muuta yhtä raflaavaa (en jaksa tarkistaa :D). Mulla on näemmä jonkinasteinen mieltymys teatraalisiin otsikoihin, kandini olin otsikoinut Tuskien taival – suomalaisen sairausvakuutusjärjestelmän synty...

Gradussani on muutama yhteen nivoutuva kiintopiste: yhtäältä SDP:n ja Maalaisliiton + ML:n kommunistiliittolaisten välinen vuosikymmenestä toiseen jatkuva nokkapokka, toisaalta (SDP:n ajama) sairausvakuutus versus (ML:n ajama) kansaneläke, missä näkyy myös taisto työväenvakuutuksen (SDP) ja kansanvakuutuksen (ML) välillä. Sekä sairausvakuutusta että kansaneläkettä yritettiin kutakuinkin samaan aikaan runnoa läpi, joten nämä kaksi sosiaalivakuutuksen muotoa olivat jatkuvasti kilpailijoita – ja kansaneläke veti joka kerta pidemmän korren. Tärkeimmät vuosikymmenet molempien osalta (syntyvaiheiden/vakiintumisen kannalta) olivat 1920–30-luvut ja 1950–60-luvut, joten niihin gradunikin keskittyy.

Idea graduun kumpusi kandistani, jossa tutkin, miksi sairausvakuutuslain voimaan saattaminen kesti Suomessa niin kauan. Ensimmäinen hallituksen esitys laiksi annettiin vuonna 1927, komiteoissa sitä oli suositeltu jo kauan sitä ennen, mutta silti saatiin odottaa vuoteen 1964 asti, ennen kuin ensimmäinen sairausvakuutuslaki viimein astui voimaan. Tällä saavutuksella Suomi pokkasikin sitten Euroopassa jumbosijan. Perehtyessäni asiaan vähän enemmän huomasin, että kehityskulkuun olivat vaikuttaneet monenlaiset seikat – käytännön seikoista (esim. lääkäreiden ja sairaaloiden vähyys) raakaan poliittiseen peliin.

Poliittisen historian opinnäytetyön kannalta tuo poliittinen aspekti oli tietty kaikkein hedelmällisin, ja onneksi myös mua itseäni kiinnostavin, joten lähdin sitten sitä tutkimaan.

"Lähdin"... Kuulostaa siltä kuin homma olisi ollut selvä kuin pläkki [mikähän on "pläkki"? pitääpä ottaa selvää] alusta alkaen. Voin kuitenkin paljastaa, että vaikka aihepiiri ja suuret linjat olivat aika helpot hahmottaa ja määritellä, aivoparkani joutuivat pitkään ruksuttamaan ja prosessoimaan, että saivat muodostettua tutkimuskysymyksen. Se on niinkin monimutkainen kuin "Miten [SDP:n ja Maalaisliiton] poliittiset ristiriidat ovat vaikuttaneet sosiaalivakuutuksen syntyvaiheisiin?" Että siinä teille monen kuukauden ajatustyön tulos. Aina ei todellakaan mee niinku Strömsössä, mutta ei se onneksi yleensä kauheasti haittaa.

Jotain tarttis tehdä

Nimittäin gradun suhteen. Se on periaatteessa hyvällä mallilla, koska jatkan aikalailla suoraan kandista ja mulla on paljon muutakin tekstiä kirjoitettuna gradusemmaa edeltävästä tutkimusseminaarista jne. Kuulostaa tosi hyvältä siis!

Siihenpä vain näyn tuudittautuneen tässä – juu juu, on hyvällä mallilla eli ei mun oikeastaan tarvitse tehdä kauheasti mitään. WRONG! Kohta on kesäkuu ja huomaan olevani aivan lirissä, joten tarvitsen nyt jonkunlaisen potkun perseelle, ylös tästä prokrastinaation suosta.

Olin jo aiemmin miettinyt, että voisi olla hauskaa(?) ja hyödyllistä pitää jonkinlaista gradupäiväkirjaa, johon ehkä voisi myöhemmin palata, jos tästä joskus tutkijan ura urkenee. Nyt tämä päiväkirja/blogi saa luvan toimia myös motivaattorina oikeasti laittaa pari tikkua ristiin projektin edistämiseksi. Ken tietää, ehkä tästä voi jopa olla jotain vertaistukea saman opintovaiheen kanssa kamppailev(a/i)lle?

Ai vitsi, muistin just että pitää viedä roskat, ja vessanpöntön nuppi ja ovenkahvat kyllä kaipaa kiillotusta.